Poliittinen kilohinta

Lex Nokian vastustaminen on tuonut selkääntaputtelijoita. Moni äänestäjä kysyy, mikseivät muut kansanedustajat sitä ja mikseivät muut vihreät tätä.

Kun se olisikin niin helppoa ja yksinkertaista. Lyhyellä tähtäimellä ja henkilökohtaisesti tämä on tietysti ollut poliittista nannaa, mutta politiikassa kaikella on hintansa. Ja mikä pahinta, suurinta osaa siitä poliittisesta hinnasta en maksa minä vaan minun ryhmäni, muut vihreät, vihreä eduskuntaryhmä, vihreät ministerit, vihreä liitto.

Vihreillä ei ole ryhmäkuria, mutta se ei tarkoita sitä, että eläisimme pellossa.

Se että minä vastustan hallituksen esitystä herättää pahaa verta muiden hallituspuolueiden kansanedustajissa. Kansanedustajissa, joista _jokainen_ on joutunut näiden kahden hallitusvuoden aikana äänestämään jonkin itselleen vastenmielisen lain puolesta, jotain itselleen tärkeää asiaa vastaan.

Minun irtiottoni hintana voi olla se, että keskustan tai kokoomuksen tai RKP:n eduskuntaryhmä repeää jonkin meille vihreille tärkeän mutta heitä ärsyttävän asian äänestyksessä: ”Kun kerran Kasvi vastusti urkintalakia, minä voin sitten puolestani vastustaa …”

Vihreät ovat olleet eduskunnassa kaksi vuotta kilttejä hallituksen sotureita, ihmiskilpi vasemmisto-opposition suuntaan. Siinä on ollut välillä äänestäjille selittämistä, mutta se on kartuttanut vihreille poliittista pääomaa, pääomaa, jota minun toimintani nyt syö. Onneksi kukaan ei ole epäillyt, että tekisin sen kevyin perustein, ja onhan tämä linjassa aiemman toimintani kanssa.

¤ ¤ ¤

Puolueet haluavat hallitukseen, koska hallituksessa pääsee suoraan vaikuttamaan … hallituksen esityksiin. Vaikka suurilla hallituspuolueilla on keskisuuria enemmän ministereitä ja enemmän valtaa hallituksen päätöksiin, hallitus on aina kokonaisuus, enemmän kuin osiensa summa.

Se että vihreät ovat hallituksessa, näkyy, tai ainakin pitäisi näkyä, myös muiden kuin vihreiden ministereiden valmistelemissa asioissa. Ja samalla tavalla vihreiden ministerit joutuvat ottamaan muiden hallituspuolueiden kipupisteet huomioon. Se ei ole helppoa puolin eikä toisin, ja jokainen hallituspuolue kokee jossain vaiheessa saaneensa lyhyemmän korren monta kertaa peräkkäin.

Puheet hallituksen hajottamisesta ja vihreiden korvaamisesta jollain muulla puolueella (mikähän se olisi ja mitä siitä tulisi) ovat tätä poliittista peliä. Peliä, jonka tavoitteena on saada vihreät ottamaan vapaaehtoisesti pari lyhyttä tikkua hyvitykseksi vihreiden kansanedustajien kriittisistä puheista.

Hallituksen hajottaminen ei ole leikin asia eikä poliittisen pelin paikka! Paineiden purkaminen puolin ja toisin on tietysti ymmärrettävää, mutta siitä ei saa tulla politiikan sisältö, sillä ilman asiaydintä poliittinen keskustelu on onttoa.

Suomen hallitukset ovat olleet viime vuosikymmeninä pitkäikäisiä. Siinä missä 1950-70-luvuilla hallituksen kaatuminen ja eduskunnan hajottaminen oli arkea, nykyään hallitukset istuvat pääsääntöisesti vaalikauden alusta loppuun. Ja hyvä niin, sillä Suomi kohtaa ensi vuosikymmenellä kolme vakavaa kriisiä, jotka vaativat politiikkaa politikoinnin asemesta. Ilmasto-, talous- ja ikääntymiskriisi vaativat erikseen ja yhdessä nimenomaan pitkäjänteistä, huomisen yli katsovaa politiikkaa. Mitään näistä kriiseistä ei saa yrittää ratkaista päätöksillä, joka näyttävät hyvältä, mutta pahentavat vuosien kuluessa jompaakumpaa muuta kriisiä.
___