Liikunta- ja urheilurahat höntsään

Vaaliblogi 3

Suomessa ollaan huolestuneita lasten ja nuorten liikkumisen vähenemisestä. Kansanterveyden pelätään romahtavan nuorten liikunnan puutteeseen.

Lasten ja nuorten liikkumista on tutkittu pitkään, ja se on poliitikkojen lempiaiheita. Moni ihmettelee, miksi tulokset ovat täysin päinvastaisia kuin on haluttu. Mitä enemmän lasten ja nuorten urheiluun on panostettu, sitä vähemmän he liikkuvat. Syyksi on tarjottu mm. kännyköitä ja ruutuaikaa, mutta en usko, että se selittää ainakaan kaikkea. Kännyköille on tarjolla myös koukuttavia liikuntasovelluksia kuten Zombies, Run! ja Pokemon Go.

Zombies, Run! muuttaa lenkkeilyn selviämistaisteluksi zombien valloittamassa maailmassa, tunnelmaan sopivan musiikin kera.

Itse asiassa liikunta on polarisoitunut. Siinä missä pieni osa nuorista liikkuu ja urheilee erittäin aktiivisesti, valtaosa liikkuu hyvin vähän.

Me olemme keskittyneet nuorten aktiiviurheilijoiden harrastusmahdollisuuksien kehittämiseen, mutta muiden liikunta on jäänyt vähemmälle. Lapset eivät enää potki palloa huvikseen vaatemyttymaaleihin, vaan he osallistuvat jalkapalloseuran ohjattuun, tavoitekeskeiseen valmennukseen. Siis ne, jotka palloa enää potkivat. Liikuntaa voi harrastaa omaksi ilokseen vasta keski-iässä työpaikan sählyporukassa.

Muille nuorille kuin aktiiviurheilijoille liikunta näyttäytyy toimintana, joka ei kuulu heidän elämäänsä. Miten se edes voisi kuulua, jos kalliisti rakennettujen kenttien ja hallien harjoitusajat on varattu urheiluseurojen edustusjoukkueille.

Urheilusta on tullut ammattilaisten tuottamaa viihdettä, jonka tavallinen nuori kohtaa lähinnä TV:n urheilu-uutislähetyksissä, jos siis katsoo enää televisiota.

Moni lapsi ja nuori harrastaa liikunnan sijaan pelejä, kirjoittamista, kuvataidetta tai koodaamista. Myös heidän terveydelleen liikunnan ilon löytäminen olisi tärkeää, ja se ei tule kilpaurheilusta.

Yksi tekijä lasten liikkumattomuuden taustalla on pelko. Lapsia ei uskalleta päästää yksin ulos leikkimään, ja monet viedään autolla koulun ovelle. Sitten päivitellään, miksi koulutiellä on niin paljon liikennettä, etteivät lapset uskalla ajaa polkupyörällä kouluun.

Ehkä meidän on käännettävä koko epäonnistunut liikuntapolitiikkamme päälaelleen, unohdettava aktiiviurheilu ja tehtävä höntsästä valtavirtaa. Urheilua aktiivisesti harrastavat nuoret kyllä liikkuvat joka tapauksessa, siksi meidän tulisi panostaa resursseja, tiloja ja ohjaajia nimenomaan liikkumattoman enemmistön liikuntamahdollisuuksiin niin lasten kuin meidän aikuistenkin kohdalla. Jääaikoja myös pipolätkälle!

Jos me siis todella olemme huolissamme kansanterveydestä emmekä Suomen huippu-urheilumenestyksestä.

Aina ei tarvita edes kalliita liikuntatiloja. Esimerkiksi puistojen suunnittelun yhdeksi lähtökohdaksi tulisi ottaa mahdollisuus pelata nurmikoilla lentopalloa, frisbeegolfia tai vaikka potkia palloa ad hoc -joukkuein.

Istutetaan puistoihin puulaleja, joihin on helppo kiivetä.

Taloyhtiöiden sisäpihat tulisi vapauttaa autoista, jotta vanhemmat uskaltavat päästää lapset yksin pihalle leikkimään ja pelaamaan ilman pelkoa auton alle jäämisestä tai pallolommoista autojen pelleissä.

Estetään oppilaiden tuominen autolla koulun ovelle ja aurataan kouluille johtavat pyörätiet ja jalkakäytävät aamulla ensimmäiseksi.

Tagged with: , ,

Valtiovarainministeriön degrowth-ohjelma

Punaviherhipit ovat soluttaneet valtiovarainministeriön. Siinä ensimmäinen ajatukseni kun luin uutiset ministeriön viranhaltijoiden evästyksistä vaalikeskusteluihin ja hallitusohjelmaneuvotteluihin.

Jo se on erikoista, että viranhaltijat raamittavat vaalien alla, mistä poliitikkojen on sopivaa puhua. Ettei vaan kukaan esittäisi vaalikeskusteluissa mitään uutta ja yllättävää. Perinteisestihän viranhaltijat valmistelevat ja panevat toimeen poliitikkojen päätökset. Ei toisin päin.

Yksisilmäinen talouskuri voi keikuttaa myös yhteiskuntarauhaa. CC BY-SA 2.0 William Murphy.

Valtiovarainministeriön pääviesti on, että Suomen on leikattava, supistettava ja karsittava, tai hukka perii. Ilman tiukkaa talouskuria emme selviä kestävyysvajeesta eli nopeasti eläköityvän väestön hoidosta ja eläkkeistä.

Miten tämä liittyy punaviherhippeihin? Siten, että lääkkeeksi Suomen valtiontalouden haasteisiin tarjotaan austerity-hengessä pelkkiä leikkauksia, ei investointeja tuottavuuteen ja talouskasvuun. Valtiovarainministeriö on siis omaksunut myyttisiin punavihreisiin usein liitetyn talouskasvukriittisen degrowth-liikkeen aatteet. Leikkaukset ilman investointeja eivät johda rakennemuutokseen ja kasvuun vaan näivettymiseen.

Valtiontalouden reunaehdot on tietysti syytä pitää mielessä myös vaalikentillä, mutta näiden valtiovarainministeriön evästysten mukaan valtion tulisi toimia kuin yrityksen, joka vastaa kilpailuun vain karsimalla toimintojaan, ilman investointeja tulevaisuuteen.  

Tagged with: ,

Haavanhoitotuotteet Kela-korvattaviksi

Vaaliblogi 2

Lääkärin määräämien lääkkeiden hinnasta saa 50€ vuosiomavastuun jälkeen 40%  Kela-korvauksen, ja kun 572€ lääkekatto on täynnä, lääkkeet ovat käytännössä ilmaisia. Erityiskorvattavilla lääkkeillä Kela-korvaus on korkeampi.

Monien sairauksien aiheuttamien haavojen ja leikkaushaavojen hoidossa tarvittavia haavanhoitotarvikkeita Kela-korvaus ei koske, ja ne ovat usein todella kalliita.

Haavan hoitoon käytettävät sidokset voivat maksaa yli kymmenen euroa kappale, ja ne on vaihdettava esimerkiksi kaksi kertaa päivässä. Moni suojaakin esimerkiksi suihkuun mennessä haavansa tai katetrinsa kastumiselta elmukelmulla ja jeesusteipillä, koska ei halua tai pysty maksaa yli kymppiä suihkussa käymisestä.

Asianmukainen, riittävän usein vaihdettu sidos on tärkeä osa asianmukaista haavanhoitoa. Sidoksista säästäminen kostautuu helposti infektioina ja iho-oireina, jotka haittaavat potilaan elämänlaatua ja aiheuttavat yhteiskunnalle turhia kustannuksia.

Siksi lääkärin määräämät haavanhoitotuotteet tulisi saada Kela-korvauksen piiriin lääkkeiden tavoin. Se olisi sekä haavapotilaiden että yhteiskunnan etu.

Tagged with: ,

Julkista ja yksityistä

Viime päivinä on kiistelty äänekkäästi julkisten palveluiden yksityistämisestä.

Monet pitävät julkista palvelutuotantoa lähtökohtaisesti yksityistä huonompana, koska yksityiset yritykset joutuvat jatkuvasti kehittämään liiketoimintaansa menestyäkseen kilpailluilla markkinoilla. Sen sijaan kunnan ja valtion tuottamilla palveluilla ei vastaavaa kilpailupainetta ole, ja niistä tulee vääjäämättä byrokraattisia ja kankeita.

Toiset taas pitävät julkista palvelutuotantoa lähtökohtaisesti yksityistä parempana, koska yritysten olemassaolon tarkoituksena ei ole tuottaa palvelua vaan tuottaa osakkeenomistajien sijoitukselle tuottoa. Tämä tuotto tingitään vääjäämättä palvelun laadusta ja revitään työntekijöiden selkänahasta.

Public domain.

Molemmat ovat tavallaan oikeassa – ja väärässä. Molempien parhaat puolet on mahdollista yhdistää. Kilpailupaine on hyvä motivaattori kehittää toimintaa, mutta sitä on hallittava hankintasopimuksilla ja lainsäädännöllä. Kuten vanhusten hoitokotien kilpailuttamisesta olemme oppineet, jos yrityksiä kilpailutetaan pelkällä hinnalla, saadaan pelkkä hinta. Silloin yritykset tuottavat palvelun niin halvalla kuin kehtaavat, tai halvemmalla.

Usein ongelmien taustalla on kuntien heikko kilpailutusosaaminen. Kilpailutuksessa ei ole pakko hyväksyä halvinta tarjousta, kunhan se käy ilmi tarjouspyynnöstä. Tarjouspyynnössä voi olla jopa kiinteä hinta, ja tarjouksia verrataan pelkän laadun perusteella. Mikään laki ei sitä kiellä.

Sipilän hallituksen kantavana teemana on ollut normien purku. Jokaista uutta normia kohti on pitänyt purkaa kaksi vanhaa. Haluttomuus määritellä lailla eri tavoin tuotettujen julkisten palveluiden minimilaatu, esimerkiksi vanhustenhoidon hoitajamitoitus, on ollut käsin kosketeltavissa. Niinpä hoitajamäärän alaraja on määritelty vain sosiaali- ja terveysministeriön laatusuosituksessa, joka ei ole sitova.

Kolmantena on kilpailutuksen hallinta. Kilpailutuksia valmisteltaessa unohdetaan usein, kuinka paljon ne vaativat työtä. Ensin on selvitettävä, mistä kilpailutettava palvelu koostuu ja mikä on ongelma, joka kilpailutuksella halutaan ratkaista. Halutaanko esimerkiksi parantaa palvelun saavutettavuutta tai alentaa kustannuksia. Pelkkä kilpailutus kilpailutuksen vuoksi ei johda mihinkään. Selvityksen tulokset on työstettävä tarjouspyynnöksi ja tarjoukset vertailtava asianmukaisesti, ettei kukaan saa perustetta valittaa markkinaoikeuteen.

Kun yksi tarjous on lopulta hyväksytty, varsinainen työ alkaa. Tilaajan on aktiivisesti valvottava, että saa sen mitä on tilannut ja mistä maksaa. Esimerkiksi vanhustenhoidossa valvontavastuuta ei voi siirtää potilaiden tekemille epäkohtailmoituksille, sillä hoidettavat vanhukset ovat usein niin huonossa kunnossa, etteivät itse pysty arvioimaan saamansa hoivan laatua saati vertaamaan sitä kunnan hoivayrityksen kanssa tekemään sopimukseen. Myöskään vanhustenhoidossa yleisen omavalvonnan varaan ei kannata laskea, siinä on pukki kaalimaan vartijana.

Viimeisenä vaiheena on seuranta ja vertailu. Kun palveluntarjoajista saadaan koottua tietoa esimerkiksi virheiden määrästä ja laadusta, virtsatieinfektioiden määrästä, lääkeannosteluvirheistä, ruokapalautteesta jne., kunta voi verrata eri palveluntarjoajien toteutunutta laatua ja ottaa havainnot huomioon seuraavalla kilpailutuskierroksella.

Kilpailutuksen kustannusvaikutuksia arvioitaessa nämä kilpailutuksen ja valvonnan kulut usein unohtuvat.

Tagged with:

Myös poliisin salaiset pakkokeinot tarvitsevat valvontaviranomaisen

Vaaliblogi 1

Eduskunnassa on keskusteltu pitkään ja perusteellisesti tiedustelulaeista ja tiedustelun valvonnasta.

Tiedustelutoiminnassa voidaan joutua loukkaamaan ihmisten perusoikeuksia kuten yksityisyyden suojaa, toki vasta tuomioistuimen hyväksyttyä tiedusteluviranomaisen perustellun hakemuksen. Siksi tiedusteluviranomaisia valvomaan perustetaan uusi viranomainen, tiedusteluvalvontavaltuutettu, jolla on laajat tiedonsaantioikeudet, ja joka voi jopa määrätä Suojelupoliisin tai sotilastiedustelun keskeyttämään laittomaksi katsomansa tiedusteluoperaation.


Kircher, A., “Phonurgia nova…”, eavesdropping

Suurin osa tiedustelussa käsitellyistä tiedustelumenetelmistä on samoja kuin poliisin salaiset pakkokeinot: telekuuntelua, peitetoimintaa, paikkatiedustelua, … Molemmille on yhteistä se, että niiden käyttöön tarvitaan käräjäoikeuden lupa. Poliisin salaisten pakkokeinojen käyttöä ei kuitenkaan valvo riippumaton viranomainen, vaikka ne yhtä lailla loukkaavat ihmisten perusoikeuksia.

Valvontaviranomaisen puute kävi ilmeiseksi vuonna 2014, kun Helsingin Sanomat uutisoi poliisin saaneen telekuunteluoikeuksia heppoisin perustein. Jos ulkopuolinen viranomainen olisi seurannut käräjoikeuden päätöksiä ja niiden toimeenpanoa, hänen olisi virkansa puitteissa ollut pakko puuttua tilanteeseen.

Viimeistään Jari Aarnion “luovan poliisityön” paljastuminen ja poliisijohdon kykenemättömyys puuttua tilanteeseen ovat osoittaneet, että pelkkä omavalvonta ja esimiesvalvonta eivät riitä. Salaisten pakkokeinojen käyttöä valvomaan tarvitaan oma valvontaviranomaisensa, pakkokeinovalvontavaltuutettu.


Tämä on ensimmäinen eduskuntavaaliteemojani käsittelevän blogi-sarjan osa. Toivon, että nämä avaavat arvojani ja poliittisia tavoitteitani. Blogien aiheet saattavat olla poliittisesti pieniä, mutta jääneet vaivaamaan.

Jos haluat tukea vaalityötäni, voit liittyä tukiryhmääni, tekemistä riittää!. Voit myös tehdä pienlajoituksen vaalikassaani.

Tagged with: