Kaikki mitä et halunnut tietää teinien ajoneuvoista

Eduskunnan liikenne- ja viestintävaliokunnassa pääsee ja joutuu keskustelemaan ajokorteista ja ajoneuvoluokista.

Ehkä olemme puhuneet niistä vuosien varrella vähän liikaakin, vai pysyykö joku enää kärryillä siitä, mitä ajoneuvoluokkaa milläkin ajokortilla saa ajaa?

Fordson-traktori n. vuodelta 1921 (Public domain, The American Library of Congress)

Viime kuukausina ovat puhuttaneet erityisesti ns. mopoautot ja nopeusrajoitetut pienet henkilöautot, joista on kaavailtu nuorille mopoautoa turvallisempaa ajoneuvoa koulu- ja treenimatkoille.

Käytännössä asetelma ei ole kuitenkaan aivan näin yksinkertainen. Jo nykyään 15-vuotiaat voivat saada ajokortin kolmeen eri ajoneuvoluokkaan: Mopoihin, mopoautoihin ja traktoreihin. Sitä voisi kuvitella, että mitä vaativampi ajoneuvo, sitä tiukemmat ajokorttivaatimukset, mutta…

            Mopo      Mopoauto   Traktori  T3b
Max nopeus  45km/h    45km/h     40km/h    60km/h
Max teho    50cm3/4kW 50cm3/4kW
Max massa             350kg      3500kg    600kg
Ajokortti   AM/120    AM/121     T         AM/121
Opetus      4h EAS    4h EAS     4h EAS    4h EAS
Teoriakoe   kyllä     kyllä      kyllä     kyllä
Ajokoe      kyllä     kyllä      ei        kyllä

Huom!

  • Mopo voi olla joko kaksipyöräinen (ajoneuvoluokka L1e) tai kolmipyöräinen (L2e).
  • ‘Mopoauto’ eli virallisesti ns. kevyt nelipyörä (ajoneuvoluokka L6e).
  • Mopoautokortilla (AM/121) saa ajaa kevyen nelipyörän lisäksi traktoreita, myös T1b/T2b/T3b-luokan traktoreita, joiden maksiminopeus on 60 km/h.
  • Traktorikortilla (T) saa ajaa myös T1b ja T2b, mutta ei T3b-luokan traktoria.
  • EAS tarkoittaa ensimmäisen ajokortin suorittajan koulutusta, joka kestää 4 tuntia.
  • Vanha LT-ajokortti oikeuttaa ajamaan sekä traktoria että mopoautoa.

Aina näiden nuorille sallittujen ajoneuvoluokkien erottelu ei ole aivan yksinkertaista. Esimerkiksi, osaisitteko liikenteessä päätellä, mitä ajoneuvoja nämä kolme ovat, ja millainen ajokortti kuljettajilla on?

Joka tapauksessa mopoautoja kauhistellessaan on hyvä muistaa, että 15-vuotias saa pelkällä teoriakokeella ajo-oikeuden traktoriin peräkärryineen. Kyllä se vähän käytetty Valtra aina uuden mopoauton voittaa.

Tagged with: ,

Sote-keskuksen asiakas

Viime vuosikymmeninä myös julkisten palveluiden käyttäjiä on alettu kutsua asiakkaiksi. Samalla meiltä on kadonnut käsitys siitä, mikä asiakas on: Todellinen asiakas valitsee itse avoimilta markkinoilta käyttämänsä palvelun tai ostamansa tuotteen ja maksaa siitä itse. Markkinataloutta!

Markkinatalous tuottaa innovaatioita, sillä keskenään kilpailevat yritykset joutuvat jatkuvasti kehittämään tuotteitaan ja tuotantoaan parantaakseen niiden houkuttelevuutta suhteessa kilpailijoihin ja parantaakseen toimintansa kannattavuutta.

Kaikki yhtiötä hyödyttävät innovaatiot eivät ole kuitenkaan yhteiskunnan kokonaisedun mukaisia. Kokemus on opettanut, että etenkin kriittisten toimialojen yritysten kuten pankkien, ruokahuollon, sähköyhtiöiden ja teleoperaattoreiden liiketoimintaa säätelemään tarvitaan lakeja, normeja ja valvontaa. Esimerkiksi 2000-luvun finanssikriisin yhtenä taustatekijänä oli pankkien valvonnan pettäminen Yhdysvalloissa ja Euroopassa.

Markkinatalous on hyvä renki, mutta huono isäntä.

# # #

Kun julkisten palveluiden käyttäjiä kutsutaan asiakkaiksi ei ymmärretä, mikä asiakas oikeasti on. Ei esimerkiksi sosiaalitoimen ”asiakas” voi itse valita, mitä sosiaalitoimistoa hän käyttää, eikä hän maksa saamastaan palvelusta. Silti häntä kutsutaan asiakkaaksi.

Tai kuka on työterveysaseman ”asiakas”? Ei potilas vaan hänen työnantajansa, joka valitsee työterveysaseman ja maksaa siitä.

Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

# # #

Sote-uudistukseen ympätyllä valinnanvapausmallilla yritetään tuoda markkinataloutta sosiaali- ja terveyspalveluihin, mutta kuinka monta rinnakkaista terveysasemaa tai keskussairaalaa tai sosiaalitoimistoa näin pieneen ja harvaan asuttuun maahan mahtuu aidosti kilpailemaan? Suuressa osassa maata vaihtoehtoja olisi käytännössä vain yksi, jos sitäkään. Todellista valinnanvapautta rajoittavat myös pitkät matkat. Ei Kela korvaa terveydenhoidon matkakustannuksia kuin lähimpään sairaalaan asti.

Miten potilas edes voisi olla asiakas, jos tieto esimerkiksi eri sote-keskuksissa tehdyistä hoitovirheistä ja asiakaspalautteesta ei ole julkista? Jos hallituksen sote-esitys hyväksytään, potilas joutuu tekemään kuuden kuukauden välein päätöksen käyttämästään sote-keskuksesta mielikuvien, mainosten ja sote-kirjoittelun perusteella, sokkona.

Kuka on sote-keskuksen todellinen asiakas, potilas vai maakunta, joka käytännössä maksaa hoidon kustannukset?

Tagged with:

Enemmistön diktatuuri

Liberaalia demokratiaa on pitkään pidetty kansakunnan menestyksen reseptinä. Yhteiskunta kehittyy, kun kansalaiset seuraavat vallanpitäjiä vapaan median välityksellä ja valitsevat säännöllisesti uudet vallanpitäjät vapaissa vaaleissa. Avoin kritiikki ja vallan vaihtuminen ylläpitävät yhteiskunnan dynamiikkaa, pakottavat poliitikot etsimään yhä uusia vaihtoehtoja äänestäjien arvioitavaksi.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, yksi liberaalin demokratian kulmakivistä, on varsin uusi asia, jonka edestä jouduttiin monessa maassa taistelemaan.

Viime vuosina liberaalin demokratian johtoasema on kuitenkin kyseenalaistettu eri puolilla maailmaa. Vakavimman haasteen esittää Kiina, jonka taloudellinen menestys on todistanut, että nopea talouskasvu on mahdollista myös totalitaarisessa yhteiskunnassa, jossa vallankäytön kritiikki on kielletty, eivätkä kansalaiset itse valitse johtajiaan. Mutta mitä tapahtuu, kun Kiina ajautuu ensimmäiseen vakavaan talouskriisiin esimerkiksi kiinteistömarkkinoilla muhivan kuplan puhjetessa?

Toki myös esimerkiksi Etelä-Korea, Japani ja Taiwan olivat teollistuessaan autoritäärisesti johdettuja valtioita, jotka omaksuivat liberaalin demokratian periaatteet vasta vaurastuttuaan. Kiinassa tästä ei kuitenkaan näy merkkejä. Päinvastoin, Xi Jinping vain vahvistaa otettaan vallasta.

Toinen haaste tulee sisältäpäin. Monessa maassa on viime vuosina noussut liberaalin demokratian kautta valtaan puolueita ja poliitikkoja, jotka ovat valtaan päästyään purkaneet liberaalin demokratian perusrakenteita kuten riippumatonta mediaa, laillisuusperiaatetta, kokoontumisvapautta, vapaita vaaleja ja riippumatonta oikeuslaitosta. Tavoitteena on ollut varmistua siitä, ettei valta enää tulevissa vaaleissa vaihdu, vaan pysyy omissa käsissä. Esimerkiksi Unkarin vuoden 2014 vaaleissa valtapuolue Fidesz sai 44,87% ääniosuudella 66,83% parlamenttipaikoista, vaikka kannatus laski vuoden 2010 vaaleista 7,86 prosenttiyksikköä.

Nämä liberaalin demokratian murtajat ovat tyypillisesti konservatiivisia nationalisteja, joille jo sana liberaali on vastenmielinen. Heille demokratia on väline päästä valtaan, ei itseisarvo. He myös unohtavat, että ilman vähemmistömielipiteiden suojelemista demokratia taantuu enemmistön diktatuuriksi. Eikä kaikkien EU-maiden valtapuolueilla enää tosiaan ole aina edes sitä äänestäjien enemmistöä takanaan.

Liberaalissa demokratiassa vallassa olevat poliitikot ja puolueet eivät takerru valtaan rajoittamalla itseensä kohdistuvaa kritiikkiä, sulkemalla riippumattomia medioita, kieltämällä kansalaisjärjestöjä, kirjoittamalla historiaa uudelleen, muuttamalla opetusohjelmia tai peukaloimalla vaalijärjestelmää. Päinvastoin, liberaalissa demokratiassa vallanpitäjät nimenomaan suojelevat opposition ja vähemmistöjen oikeuksia ja edistävät tulevia vallanvaihtoja, jos äänestäjät ovat heihin tyytymättömiä.

Aivan, liberaali demokratia on idealistien hommaa, mutta historia on tosiaan osoittanut sen olevan harvinaisen toimiva tapa jakaa valtaa.

Autoritääriset johtajat näkevät liberaalin demokratian periaatteet kuten sananvapauden, järjestäytymisvapauden ja vapaat vaalit heikkouksina, jotka tarjoavat mahdollisuuden heikentää ja pirstoa yhteiskuntaa sisältäpäin. Liberaalit demokratiat ovat erityisen alttiita tällaiselle vaikuttamiselle sekä ulkoa että sisältä, koska ne elävät kuten opettavat. Liberaalin demokratian puolustaminen vaatiikin todellisilta vallan käyttäjiltä eli äänestäjiltä paljon, nykyisessä mediaympäristössä enemmän kuin koskaan aiemmin. Kaikkeen on suhtauduttava kriittisesti, jopa omiin mielipiteisiin.

Toki myös liberaaleilla demokratioilla on ongelmia omien periaatteidensa noudattamisen kanssa. Valta viettelee, ja moni oikeasti kuvittelee, että nimenomaan heillä on parhaat ratkaisut yhteisiin ongelmiin, eikä oppositiota pidä päästää sotkemaan asioita. Esimerkiksi Yhdysvalloissa harrastettu vaalipiirien optimointi eli gerrymandering on usein johtanut tilanteeseen, jossa valta jää vaalipiirirajat piirtäneelle puolueelle, vaikka se saisi vähemmistön äänistä. Suomessa puolestaan vaalipiirien piilevät vaalikynnykset suosivat suuria puolueita, eikä tahtoa tilanteen korjaamiseksi tahdo löytyä. Esimerkiksi viime eduskuntavaalien edustajapaikkajako erosi vaalituloksesta seuraavasti:

                      Kannatus     Edustaja-    Kannatusta
                                   paikat       vastaava paikkamäärä

Keskusta               21,1%        49           42
Perussuomalaiset       17,7%        38           36
Kokoomus               18,2%        37           37
SDP                    16,5%        34           33
Vihreät                 8,5%        15           17
Vasemmistoliitto        7,1%        12           14
RKP                     4,9%         9           10
Kristillisdemokraatit   3,5%         5            7
Piraattipuolue          0,8%         0            2
Itsenäisyyspuolue       0,5%         0            1
Ahvenanmaa             (0,6%)        1            1

Olemme pitäneet liberaalia demokratiaa itsestäänselvyytenä. Se ei ole sitä, sen puolesta on tehtävä työtä. Joka tapauksessa liberaali demokratia on kaikessa idealistisuudessaan puolustamisen arvoinen yhteiskuntajärjestelmä. Kuvitelkaa vaikka Suomi, jossa me Vihreät olisimme päässeet asemaan, jossa olisimme voineet sulkea meihin kriittisesti suhtautuvat tiedotusvälineet ja oppilaitokset ja muuttaa vaalijärjestelmää niin, että muiden kuin punavihreiden mädättäjien tai Kokoomuksen puisto-osaston ehdokkaiden olisi käytännössä mahdotonta saada eduskunnassa enemmistöä.

Tagged with: , ,

Transatlanttista isolationalismia

Yhdysvaltojen presidentti Trump on tunnettu luovuudestaan muita ihmisiä solvatessaan. Yksi hänen viljelemistään haukkumanimistä on globalisti, jolla on historiallisesti erittäin huono kaiku.

Natsi-Saksan propaganda syytti juutalaisia globalisteiksi, koska heillä ei ollut paikkaan sidottua kulttuuria, mikä rikkoi pahasti natsien rotuoppia. Natsien mielestä rotu ei nimittäin ollut niinkään etninen kuin maantieteellinen käsite. Heidän mielestään esimerkiksi Yhdysvaltojen asukkaat olivat aivan oma rotunsa, koska olivat asuneet useamman sukupolven ajan Pohjois-Amerikassa. Ei ihme, että natsit vihasivat sekä juutalaisia että romaneja, sillä heidän pelkkä olemassaolonsa todisti natsien rotuteoriat huuhaaksi.

Isolationalismi on ollut Yhdysvaltojen historian valtavirtaa aina George Washingtonista alkaen. (Gilbert Stuart Williamstown)

Donald Trumpin kutsuminen natsiksi yhden sanavalinnan vuoksi on liioittelua, tosin kyse ei ole Trumpin ainoasta hämmentävästä sanavalinnasta. Joka tapauksessa globalisti-sanan käyttö kertoo Trumpin heikosta historiantajusta.

Trumpille globalisti tarkoittaa nationalistin vastakohtaa, ihmistä, joka ajattelee koko planeettaa ja ihmiskuntaa eikä vain yhtä valtiota tai kansakuntaa tällä pallolla. Kyse on viimeisimmästä luvusta Yhdysvaltojen koko historiaa leimaavasta vastakkainasettelusta internationalismin ja isolationalismin välillä.

Me olemme Euroopassa unohtaneet, että suurimman osan historiastaan Yhdysvaltoja ovat johtaneet isolationalistit. Vuonna 1776 itsenäistynyt Yhdysvallat osallistui vasta vuonna 1863 ensimmäiseen kansainväliseen konferenssiin. Jo George Washington, Yhdysvaltojen ensimmäinen presidentti oli sitä mieltä, että Yhdysvaltojen ei tule sekaantua muun maailman, etenkään Euroopan asioihin:

”The great rule of conduct for us, in regard to foreign nations, is in extending our commercial relations, to have with them as little political connection as possible.”

Washingtonin eristäytymispolitiikka epäonnistui heti alkuunsa, kun Yhdysvallat yritti pysyä neutraalina Ranskan vallankumoussodissa 1700-luvun lopulla (ja jättää velkansa Ranskalle maksamatta), mikä johti Ranskan ja Yhdysvaltojen julistamattomaan kvasisotaan vuosina 1798-1800.

Toisen maailmansodan jälkeen ja läpi kylmän sodan internationalismi on hallinnut Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa. Euroopassa ei ole kuitenkaan huomattu, että kylmän sodan jälkeen yleinen mielipide Yhdysvalloissa, etenkin republikaanien joukossa on kääntynyt jälleen isolationalistisemmaksi, ja populistina Donald Trump kanavoi tätä muutosta. Trump ei toki ole isolationalismissaan täysin johdonmukainen. Esimerkiksi vaalikampanjassaan Trump toisaalta syytti Obamaa ja Clintonia liiasta rellestämisestä ulkomailla, toisaalta liian lepsusta otteesta ISISin suhteen.

Transatlanttiseen erityissuhteeseen nojannutta länsi-Eurooppaa Yhdysvaltojen uusisolationalismi hämmentää. Kansainvälisen kaupan rajoittamista ja kansainvälisestä sopimusjärjestelmästä irtautumista pidetään lähinnä hulluutena, josta kärsii eniten Yhdysvallat itse. Esimerkiksi Trumpin ajamat alumiinin ja teräksen tuontitullit vahingoittavat Yhdysvaltojen omaa korkean jalostusasteen teollisuutta, jonka käyttämien raaka-aineiden hinta nousee.

Elämme keskinäisriippuvaisessa maailmassa. Vielä vuosisata sitten Yhdysvaltojen kokoinen valtio olisi periaatteessa pystynyt toimimaan erillään muusta maailmasta, vaikka se olisi silloinkin jäänyt nopeasti jälkeen muun maailman kehityksestä, kokenut Japanin edo-kauden kohtalon. Tällä vuosisadalla eristäytyminen ei ole enää mahdollista, ellei halua tuhota omaa kansantalouttaan.

Trump kuvittelee esimerkiksi tekevänsä amerikkalaiselle autoteollisuudelle palveluksen poistamalla autojen päästörajoitukset. Yhdysvalloissa myydään kuitenkin vain 7-8 prosenttia maailmassa vuosittain myydyistä autoista. Yhdysvallat on iso markkina, mutta globaalin autoteollisuuden näkökulmasta pelkästään Yhdysvaltoja varten ei ole järkevää suunnitella ja valmistaa omia automallejaan. Käytännössä autot ja muut tuotteet räätälöidään paikallisille markkinoille. Esimerkiksi kun muinoin tutkijana seurasin viihde-elektroniikan kokoonpanoa, samalta linjalta valmistui räätälöidyt tuoteversiot mm. Euroopan, Yhdysvaltojen ja Japanin markkinoille.

Kyse on demokratian yhdestä perushaasteesta: Ikävät tosiasiat eivät katoa, vaikka äänestäjien enemmistö ei haluaisi uskoa niihin. Esimerkiksi globaalit ympäristöongelmat, väestönkasvu ja pakolaisuus ovat kasvaneet sellaisiin mittasuhteisiin, ettei mikään kansakunta pysty ratkaisemaan niitä yksin.  Tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä ja sitovia monenkeskisiä sopimuksia ja yhteistyötä.

Euroopan ja Suomen on joka tapauksessa valmistauduttava maailmaan, jossa Yhdysvallat ainakin jossain määrin eristäytyy taloudellisesti, sotilaallisesti ja poliittisesti, ei välttämättä kaikista yhtä paljon. Meidän on mm. otettava vastuuta omasta turvallisuudestamme ja käytettävä aktiivisesti taloudellista voimaamme kansainvälisessä ilmasto- ja ihmisoikeuspolitiikassa.

 

Tagged with: , ,

Akateeminen luokkayhteiskunta

Me 60-luvun puolivälissä syntyneet olemme onnekas sukupolvi. Me pääsimme peruskouluun, joka avasi tien lukioon ja yliopistoon vanhempien varallisuudesta riippumatta.

Me saimme opintotukea, jolla oikeasti tuli toimeen, jos vanhemmilla ei ollut varaa elättää aikuista opiskelijaa. Me pääsimme valmistuttuamme koulutusta vastaavaan työhön, jolla maksoimme opintolainat – sen vähän, mitä inflaatiolta jäi maksettavaksi.

Seuraukset tiedämme, Suomen kansantalous ja suomalaisten keskimääräinen elintaso ovat kasvaneet kahta lamanotkahdusta lukuun ottamatta kohisten jo vuosikymmeniä. Kaikki hyötyivät, kun kaikki pystyivät opiskelemaan halujensa ja lahjojensa eikä vain rahojensa mukaan.

Miten koulutuksen tasa-arvo on edennyt 70-80-lukujen jälkeen? Luulisi, että näin hyvää reseptiä on haluttu kehittää edelleen? Valitettavasti tulevaisuus ei näytä enää niin ruusuiselta kuin 30-40-vuotta sitten.

Vaikka peruskoulu edelleen avaa ovet opintoihin, luokkaretkeily ei ole yleistynyt, pikemmin päinvastoin. Koulutettujen vanhempien, etenkin äitien lapset opiskelevat edelleen paljon todennäköisemmin kuin kouluttamattomien vanhempien lapset. Moni akateemisesti lahjakas nuori ei opiskele sosiaalisen taustansa vuoksi.

Nykyinen opintotukijärjestelmä vahvistaa koulutuksen periytyvyyttä. Yliopistoissa on kahden kerroksen väkeä. Yhdet voivat opiskella rauhassa omaa tahtiaan vanhempiensa tukemina, isovanhempien kartuttamien rahastosäästöjen turvin. Toiset opiskelevat opintorahalla Kelan määräämässä tahdissa ja joko käyvät töissä tai velkaantuvat opintolainalla.

Enää tutkinto ei takaa työtä ja toimeentuloa, eivätkä kaikki uskalla velkaantua tutkinnon saadakseen. Viimeisimmän opiskelijabarometrin mukaan vain 24% päätoimisista korkeakouluopiskelijoista arvelee ottavansa lainaa, ja 25% käy osa-aikatyössä.

Koko totuus ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Itse asiassa Opiskelun ja koulutuksen tutkimussäätiö Otuksen Monituloiset-tutkimuksen mukaan opintolainaa nostetaan sitä todennäköisemmin, mitä koulutetumpia opiskelijan vanhemmat ovat, etenkin kun on kyse nuoresta opiskelijasta.

Joka tapauksessa, jos opintosuorituksia ei kerry vaadittua määrää, opintoraha ja -laina lakkaavat, ja opiskelijan on mentävä töihin syödäkseen, jos vanhemmat eivät halua tai pysty auttamaan. Lukukauden sakkaamiseen ja opintotuen lakkaamiseen ei tarvita kovin kummoista angiinaputkea, itsensä etsintää tai parisuhdehässäkkää. Paluu Kelan edellyttämään opiskelutahtiin vaatii käytännössä kokopäiväistä opiskelua. Toki jotkut jaksavat opiskella päivät ja paistaa hampurilaisia yöt, mutta opintotukioikeuden palaamisen asemesta tuloksena voi olla myös ICD-10 1999 –diagnoosi.

Ehkä kaikkein fiksuimpia ovat ne vähävaraiset opiskelijat, jotka eivät edes yritä täyttää opintotuen vaatimuksia. Koska he eivät ole oikeutettuja opintotukeen, Kela ei voi velvoittaa heitä nostamaan opintolainaa. Sen sijaan he ovat oikeutettuja yleiseen asumistukeen ja toimeentulotuen perusosaan, joka on leikattunakin paljon opintorahaa suurempi. Yhä useampi opiskelija elääkin toimeentulotuella, tienaa alle 300 euroa kuussa, käy leipäjonossa ja pitää huolen siitä, etteivät opinnot vahingossakaan etene niin nopeasti, että oikeus opintotukeen palaisi, jolloin heidät voitaisiin velvoittaa nostamaan opintolainaa.

 

Tagged with: ,