Enemmistön diktatuuri

Liberaalia demokratiaa on pitkään pidetty kansakunnan menestyksen reseptinä. Yhteiskunta kehittyy, kun kansalaiset seuraavat vallanpitäjiä vapaan median välityksellä ja valitsevat säännöllisesti uudet vallanpitäjät vapaissa vaaleissa. Avoin kritiikki ja vallan vaihtuminen ylläpitävät yhteiskunnan dynamiikkaa, pakottavat poliitikot etsimään yhä uusia vaihtoehtoja äänestäjien arvioitavaksi.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, yksi liberaalin demokratian kulmakivistä, on varsin uusi asia, jonka edestä jouduttiin monessa maassa taistelemaan.

Viime vuosina liberaalin demokratian johtoasema on kuitenkin kyseenalaistettu eri puolilla maailmaa. Vakavimman haasteen esittää Kiina, jonka taloudellinen menestys on todistanut, että nopea talouskasvu on mahdollista myös totalitaarisessa yhteiskunnassa, jossa vallankäytön kritiikki on kielletty, eivätkä kansalaiset itse valitse johtajiaan. Mutta mitä tapahtuu, kun Kiina ajautuu ensimmäiseen vakavaan talouskriisiin esimerkiksi kiinteistömarkkinoilla muhivan kuplan puhjetessa?

Toki myös esimerkiksi Etelä-Korea, Japani ja Taiwan olivat teollistuessaan autoritäärisesti johdettuja valtioita, jotka omaksuivat liberaalin demokratian periaatteet vasta vaurastuttuaan. Kiinassa tästä ei kuitenkaan näy merkkejä. Päinvastoin, Xi Jinping vain vahvistaa otettaan vallasta.

Toinen haaste tulee sisältäpäin. Monessa maassa on viime vuosina noussut liberaalin demokratian kautta valtaan puolueita ja poliitikkoja, jotka ovat valtaan päästyään purkaneet liberaalin demokratian perusrakenteita kuten riippumatonta mediaa, laillisuusperiaatetta, kokoontumisvapautta, vapaita vaaleja ja riippumatonta oikeuslaitosta. Tavoitteena on ollut varmistua siitä, ettei valta enää tulevissa vaaleissa vaihdu, vaan pysyy omissa käsissä. Esimerkiksi Unkarin vuoden 2014 vaaleissa valtapuolue Fidesz sai 44,87% ääniosuudella 66,83% parlamenttipaikoista, vaikka kannatus laski vuoden 2010 vaaleista 7,86 prosenttiyksikköä.

Nämä liberaalin demokratian murtajat ovat tyypillisesti konservatiivisia nationalisteja, joille jo sana liberaali on vastenmielinen. Heille demokratia on väline päästä valtaan, ei itseisarvo. He myös unohtavat, että ilman vähemmistömielipiteiden suojelemista demokratia taantuu enemmistön diktatuuriksi. Eikä kaikkien EU-maiden valtapuolueilla enää tosiaan ole aina edes sitä äänestäjien enemmistöä takanaan.

Liberaalissa demokratiassa vallassa olevat poliitikot ja puolueet eivät takerru valtaan rajoittamalla itseensä kohdistuvaa kritiikkiä, sulkemalla riippumattomia medioita, kieltämällä kansalaisjärjestöjä, kirjoittamalla historiaa uudelleen, muuttamalla opetusohjelmia tai peukaloimalla vaalijärjestelmää. Päinvastoin, liberaalissa demokratiassa vallanpitäjät nimenomaan suojelevat opposition ja vähemmistöjen oikeuksia ja edistävät tulevia vallanvaihtoja, jos äänestäjät ovat heihin tyytymättömiä.

Aivan, liberaali demokratia on idealistien hommaa, mutta historia on tosiaan osoittanut sen olevan harvinaisen toimiva tapa jakaa valtaa.

Autoritääriset johtajat näkevät liberaalin demokratian periaatteet kuten sananvapauden, järjestäytymisvapauden ja vapaat vaalit heikkouksina, jotka tarjoavat mahdollisuuden heikentää ja pirstoa yhteiskuntaa sisältäpäin. Liberaalit demokratiat ovat erityisen alttiita tällaiselle vaikuttamiselle sekä ulkoa että sisältä, koska ne elävät kuten opettavat. Liberaalin demokratian puolustaminen vaatiikin todellisilta vallan käyttäjiltä eli äänestäjiltä paljon, nykyisessä mediaympäristössä enemmän kuin koskaan aiemmin. Kaikkeen on suhtauduttava kriittisesti, jopa omiin mielipiteisiin.

Toki myös liberaaleilla demokratioilla on ongelmia omien periaatteidensa noudattamisen kanssa. Valta viettelee, ja moni oikeasti kuvittelee, että nimenomaan heillä on parhaat ratkaisut yhteisiin ongelmiin, eikä oppositiota pidä päästää sotkemaan asioita. Esimerkiksi Yhdysvalloissa harrastettu vaalipiirien optimointi eli gerrymandering on usein johtanut tilanteeseen, jossa valta jää vaalipiirirajat piirtäneelle puolueelle, vaikka se saisi vähemmistön äänistä. Suomessa puolestaan vaalipiirien piilevät vaalikynnykset suosivat suuria puolueita, eikä tahtoa tilanteen korjaamiseksi tahdo löytyä. Esimerkiksi viime eduskuntavaalien edustajapaikkajako erosi vaalituloksesta seuraavasti:

                      Kannatus     Edustaja-    Kannatusta
                                   paikat       vastaava paikkamäärä

Keskusta               21,1%        49           42
Perussuomalaiset       17,7%        38           36
Kokoomus               18,2%        37           37
SDP                    16,5%        34           33
Vihreät                 8,5%        15           17
Vasemmistoliitto        7,1%        12           14
RKP                     4,9%         9           10
Kristillisdemokraatit   3,5%         5            7
Piraattipuolue          0,8%         0            2
Itsenäisyyspuolue       0,5%         0            1
Ahvenanmaa             (0,6%)        1            1

Olemme pitäneet liberaalia demokratiaa itsestäänselvyytenä. Se ei ole sitä, sen puolesta on tehtävä työtä. Joka tapauksessa liberaali demokratia on kaikessa idealistisuudessaan puolustamisen arvoinen yhteiskuntajärjestelmä. Kuvitelkaa vaikka Suomi, jossa me Vihreät olisimme päässeet asemaan, jossa olisimme voineet sulkea meihin kriittisesti suhtautuvat tiedotusvälineet ja oppilaitokset ja muuttaa vaalijärjestelmää niin, että muiden kuin punavihreiden mädättäjien tai Kokoomuksen puisto-osaston ehdokkaiden olisi käytännössä mahdotonta saada eduskunnassa enemmistöä.

Tagged with: , ,

Transatlanttista isolationalismia

Yhdysvaltojen presidentti Trump on tunnettu luovuudestaan muita ihmisiä solvatessaan. Yksi hänen viljelemistään haukkumanimistä on globalisti, jolla on historiallisesti erittäin huono kaiku.

Natsi-Saksan propaganda syytti juutalaisia globalisteiksi, koska heillä ei ollut paikkaan sidottua kulttuuria, mikä rikkoi pahasti natsien rotuoppia. Natsien mielestä rotu ei nimittäin ollut niinkään etninen kuin maantieteellinen käsite. Heidän mielestään esimerkiksi Yhdysvaltojen asukkaat olivat aivan oma rotunsa, koska olivat asuneet useamman sukupolven ajan Pohjois-Amerikassa. Ei ihme, että natsit vihasivat sekä juutalaisia että romaneja, sillä heidän pelkkä olemassaolonsa todisti natsien rotuteoriat huuhaaksi.

Isolationalismi on ollut Yhdysvaltojen historian valtavirtaa aina George Washingtonista alkaen. (Gilbert Stuart Williamstown)

Donald Trumpin kutsuminen natsiksi yhden sanavalinnan vuoksi on liioittelua, tosin kyse ei ole Trumpin ainoasta hämmentävästä sanavalinnasta. Joka tapauksessa globalisti-sanan käyttö kertoo Trumpin heikosta historiantajusta.

Trumpille globalisti tarkoittaa nationalistin vastakohtaa, ihmistä, joka ajattelee koko planeettaa ja ihmiskuntaa eikä vain yhtä valtiota tai kansakuntaa tällä pallolla. Kyse on viimeisimmästä luvusta Yhdysvaltojen koko historiaa leimaavasta vastakkainasettelusta internationalismin ja isolationalismin välillä.

Me olemme Euroopassa unohtaneet, että suurimman osan historiastaan Yhdysvaltoja ovat johtaneet isolationalistit. Vuonna 1776 itsenäistynyt Yhdysvallat osallistui vasta vuonna 1863 ensimmäiseen kansainväliseen konferenssiin. Jo George Washington, Yhdysvaltojen ensimmäinen presidentti oli sitä mieltä, että Yhdysvaltojen ei tule sekaantua muun maailman, etenkään Euroopan asioihin:

”The great rule of conduct for us, in regard to foreign nations, is in extending our commercial relations, to have with them as little political connection as possible.”

Washingtonin eristäytymispolitiikka epäonnistui heti alkuunsa, kun Yhdysvallat yritti pysyä neutraalina Ranskan vallankumoussodissa 1700-luvun lopulla (ja jättää velkansa Ranskalle maksamatta), mikä johti Ranskan ja Yhdysvaltojen julistamattomaan kvasisotaan vuosina 1798-1800.

Toisen maailmansodan jälkeen ja läpi kylmän sodan internationalismi on hallinnut Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa. Euroopassa ei ole kuitenkaan huomattu, että kylmän sodan jälkeen yleinen mielipide Yhdysvalloissa, etenkin republikaanien joukossa on kääntynyt jälleen isolationalistisemmaksi, ja populistina Donald Trump kanavoi tätä muutosta. Trump ei toki ole isolationalismissaan täysin johdonmukainen. Esimerkiksi vaalikampanjassaan Trump toisaalta syytti Obamaa ja Clintonia liiasta rellestämisestä ulkomailla, toisaalta liian lepsusta otteesta ISISin suhteen.

Transatlanttiseen erityissuhteeseen nojannutta länsi-Eurooppaa Yhdysvaltojen uusisolationalismi hämmentää. Kansainvälisen kaupan rajoittamista ja kansainvälisestä sopimusjärjestelmästä irtautumista pidetään lähinnä hulluutena, josta kärsii eniten Yhdysvallat itse. Esimerkiksi Trumpin ajamat alumiinin ja teräksen tuontitullit vahingoittavat Yhdysvaltojen omaa korkean jalostusasteen teollisuutta, jonka käyttämien raaka-aineiden hinta nousee.

Elämme keskinäisriippuvaisessa maailmassa. Vielä vuosisata sitten Yhdysvaltojen kokoinen valtio olisi periaatteessa pystynyt toimimaan erillään muusta maailmasta, vaikka se olisi silloinkin jäänyt nopeasti jälkeen muun maailman kehityksestä, kokenut Japanin edo-kauden kohtalon. Tällä vuosisadalla eristäytyminen ei ole enää mahdollista, ellei halua tuhota omaa kansantalouttaan.

Trump kuvittelee esimerkiksi tekevänsä amerikkalaiselle autoteollisuudelle palveluksen poistamalla autojen päästörajoitukset. Yhdysvalloissa myydään kuitenkin vain 7-8 prosenttia maailmassa vuosittain myydyistä autoista. Yhdysvallat on iso markkina, mutta globaalin autoteollisuuden näkökulmasta pelkästään Yhdysvaltoja varten ei ole järkevää suunnitella ja valmistaa omia automallejaan. Käytännössä autot ja muut tuotteet räätälöidään paikallisille markkinoille. Esimerkiksi kun muinoin tutkijana seurasin viihde-elektroniikan kokoonpanoa, samalta linjalta valmistui räätälöidyt tuoteversiot mm. Euroopan, Yhdysvaltojen ja Japanin markkinoille.

Kyse on demokratian yhdestä perushaasteesta: Ikävät tosiasiat eivät katoa, vaikka äänestäjien enemmistö ei haluaisi uskoa niihin. Esimerkiksi globaalit ympäristöongelmat, väestönkasvu ja pakolaisuus ovat kasvaneet sellaisiin mittasuhteisiin, ettei mikään kansakunta pysty ratkaisemaan niitä yksin.  Tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä ja sitovia monenkeskisiä sopimuksia ja yhteistyötä.

Euroopan ja Suomen on joka tapauksessa valmistauduttava maailmaan, jossa Yhdysvallat ainakin jossain määrin eristäytyy taloudellisesti, sotilaallisesti ja poliittisesti, ei välttämättä kaikista yhtä paljon. Meidän on mm. otettava vastuuta omasta turvallisuudestamme ja käytettävä aktiivisesti taloudellista voimaamme kansainvälisessä ilmasto- ja ihmisoikeuspolitiikassa.

 

Tagged with: , ,

Akateeminen luokkayhteiskunta

Me 60-luvun puolivälissä syntyneet olemme onnekas sukupolvi. Me pääsimme peruskouluun, joka avasi tien lukioon ja yliopistoon vanhempien varallisuudesta riippumatta.

Me saimme opintotukea, jolla oikeasti tuli toimeen, jos vanhemmilla ei ollut varaa elättää aikuista opiskelijaa. Me pääsimme valmistuttuamme koulutusta vastaavaan työhön, jolla maksoimme opintolainat – sen vähän, mitä inflaatiolta jäi maksettavaksi.

Seuraukset tiedämme, Suomen kansantalous ja suomalaisten keskimääräinen elintaso ovat kasvaneet kahta lamanotkahdusta lukuun ottamatta kohisten jo vuosikymmeniä. Kaikki hyötyivät, kun kaikki pystyivät opiskelemaan halujensa ja lahjojensa eikä vain rahojensa mukaan.

Miten koulutuksen tasa-arvo on edennyt 70-80-lukujen jälkeen? Luulisi, että näin hyvää reseptiä on haluttu kehittää edelleen? Valitettavasti tulevaisuus ei näytä enää niin ruusuiselta kuin 30-40-vuotta sitten.

Vaikka peruskoulu edelleen avaa ovet opintoihin, luokkaretkeily ei ole yleistynyt, pikemmin päinvastoin. Koulutettujen vanhempien, etenkin äitien lapset opiskelevat edelleen paljon todennäköisemmin kuin kouluttamattomien vanhempien lapset. Moni akateemisesti lahjakas nuori ei opiskele sosiaalisen taustansa vuoksi.

Nykyinen opintotukijärjestelmä vahvistaa koulutuksen periytyvyyttä. Yliopistoissa on kahden kerroksen väkeä. Yhdet voivat opiskella rauhassa omaa tahtiaan vanhempiensa tukemina, isovanhempien kartuttamien rahastosäästöjen turvin. Toiset opiskelevat opintorahalla Kelan määräämässä tahdissa ja joko käyvät töissä tai velkaantuvat opintolainalla.

Enää tutkinto ei takaa työtä ja toimeentuloa, eivätkä kaikki uskalla velkaantua tutkinnon saadakseen. Viimeisimmän opiskelijabarometrin mukaan vain 24% päätoimisista korkeakouluopiskelijoista arvelee ottavansa lainaa, ja 25% käy osa-aikatyössä.

Koko totuus ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Itse asiassa Opiskelun ja koulutuksen tutkimussäätiö Otuksen Monituloiset-tutkimuksen mukaan opintolainaa nostetaan sitä todennäköisemmin, mitä koulutetumpia opiskelijan vanhemmat ovat, etenkin kun on kyse nuoresta opiskelijasta.

Joka tapauksessa, jos opintosuorituksia ei kerry vaadittua määrää, opintoraha ja -laina lakkaavat, ja opiskelijan on mentävä töihin syödäkseen, jos vanhemmat eivät halua tai pysty auttamaan. Lukukauden sakkaamiseen ja opintotuen lakkaamiseen ei tarvita kovin kummoista angiinaputkea, itsensä etsintää tai parisuhdehässäkkää. Paluu Kelan edellyttämään opiskelutahtiin vaatii käytännössä kokopäiväistä opiskelua. Toki jotkut jaksavat opiskella päivät ja paistaa hampurilaisia yöt, mutta opintotukioikeuden palaamisen asemesta tuloksena voi olla myös ICD-10 1999 –diagnoosi.

Ehkä kaikkein fiksuimpia ovat ne vähävaraiset opiskelijat, jotka eivät edes yritä täyttää opintotuen vaatimuksia. Koska he eivät ole oikeutettuja opintotukeen, Kela ei voi velvoittaa heitä nostamaan opintolainaa. Sen sijaan he ovat oikeutettuja yleiseen asumistukeen ja toimeentulotuen perusosaan, joka on leikattunakin paljon opintorahaa suurempi. Yhä useampi opiskelija elääkin toimeentulotuella, tienaa alle 300 euroa kuussa, käy leipäjonossa ja pitää huolen siitä, etteivät opinnot vahingossakaan etene niin nopeasti, että oikeus opintotukeen palaisi, jolloin heidät voitaisiin velvoittaa nostamaan opintolainaa.

 

Tagged with: ,

Lajityypillistä käytöstä

Tuotanto- ja lemmikkieläinten hoidossa puhutaan paljon lajityypillisen käyttäytymisen mahdollistamisesta. Toimisiko sama näkökulma myös ihmisille? Poislukien lajityypillinen tapamme kumauttaa naapureita antiloopin reisiluulla päähän.

Meidän elinympäristömme ja elintapamme ovat muuttuneet muutaman viime vuosisadan kuluessa radikaalisti, eikä lajimme evoluutio ole pysynyt perässä. Seurauksena on ollut paitsi eliniänennusteen moninkertaituminen myös moninaisia elintasosairauksia, joihin esi-isämme eivät ehtineet lyhyen elämänsä aikana sairastua.

Homo Sapiensin lajityypillistä käytöstä. CC BY-ND 2.0 Hans Splinter https://www.flickr.com/photos/archeon/4927398734

Meidän pitäisi siis esimerkiksi syödä siemeniä, juureksia, sieniä, hyönteisiä, munia ja ehkä kerran viikossa hyvin muhinutta raatoa. Ei ole sattumaa, että syömme nimenomaan pilaantunutta … tai siis raakakypsytettyä lihaa, jonka on annettu seistä jopa useita viikkoja, kunnes lihan omat entsyymit ja maitohapot ovat mureuttaneet sen ja antaneet lihalle sen ominaisen maun. Me emme ole lihansyöjiä vaan haaskansyöjiä.

Moni meidän nykykulttuurissamme itsestäänselvänä pitämämme asia ei välttämättä ole sitä. Esimerkiksi politiikassa paljon puhuttu perinteinen ydinperhe on ihmislajin historiassa varsin uusi ilmiö, joka sai nykymuotonsa vasta teollistumisen myötä. Homo sapiensin luontainen sosiaalinen yksikkö on pikemmin muutamasta muutamaan kymmeneen yksilön lauma tai kylä, joissa metsästäjä-keräilijä-kulttuurit edelleen elävät.

Emme voi palata metsästäjä-keräilijöiksi, vaikka 3-4 tunnin työpäivä houkuttelisikin. Meitä on siihen tällä pallolla yksinkertaisesti liikaa. Mutta mitä voimme oppia esi-isiltämme esimerkiksi lastenhoidossa? No ainakin sen, että homo spiens -lajin poikaset, lapset kasvavat luonnossa yhdessä lauman muiden lasten kanssa. Siksi päivähoito ja varhaiskasvatus ovat parin lapsen ydinperheille niin tärkeitä. Ei siksi, että vanhemmat pääsevät töihin, vaan siksi, että lapset oppivat päivähoidossa lajityypillisellä tavalla sosiaalisia taitoja yhdessä muiden lasten kanssa.

Ja miksi ihmeessä me nukumme silloin kun nukumme ja niin vähän kuin nukumme? Esi-isiemme unirytmin määritteli karjanhoidon ja sähkövalon asemesta aurinko, ja myös nykyihmisen keho noudattaa edelleen auringon rytmiä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että öisin olisi tarkoitus vain nukkua, sillä ihminen nukkuu luonnostaan kahdessa neljän tunnin jaksossa ja valvoon niiden välissä pari tuntia. Lisäksi iltapäivällä on ihan luonnollista ottaa pienet ettoset. Se ei ole laiskuutta vaan meille lajityypillistä käytöstä, toisin kuin unirytmin tuunaaminen kahvin avulla.

Paljon puhutaan myös pukeutumisesta, ja paheksutaan vääränlaisia vaatteita. Pukeutuminen sinänsä on ihmiselle lajityypillistä käytöstä, sillä vaatetäit erottuivat päätäistä omaksi lajikseen vasta noin 170 000 vuotta sitten eli pian homo sapiensin kehittymisen jälkeen. Vaatteet suojasivat kylmältä ja muilta luonnonvoimilta ja mahdollistivat esi-isiemme leviämisen pohjoiseen.

Mutta miksi meillä on … kumma vietti liittää vaatteisiin perinteitä ja kulttuureita, joilla ei ole mitään tekemistä kylmän kanssa? Ei siitä niin kauaa ole, kun Suomessakin paheksuttiin housuihin pukeutuvia naisia. Housut keksittiin kuitenkin alkujaan ratsastusta varten siitä riippumatta, oliko satulassa nainen vai mies. Sitä ennen kaikki miehet kulkivat mekossa. Myös korkokengät olivat alkujaan nimenomaan miesten muotivaatteita. Ja nykyään jaksetaan kinata jostain huiveista ja pastasiivilöistä.

Entä parisuhde? Palaan homo sapiensin lajityypilliseen lisääntymiseen sitten kun en ole enää poliitikko, jonka pitää miettiä iltapäivälehtien otsikoita. Joka tapauksessa aihetta on tutkittu paljon, eivätkä tulokset todellakaan vastaa ”perinteisenä” pidettyä parisuhdetta.

Tagged with: ,

Sopeutumiseläkkeitä ja mitä lie

Julkisuudessa keskustellaan vilkkaasti entisten kansanedustajien sopeutumiseläkkeistä ja sopeutumis­rahoista.

Jotta kaikki tietäisivät, mistä puhutaan, kokosin sopeutumiseläkkeet (johon ennen 2011 eduskuntaan ensimmäistä kertaa valitut edustajat ovat oikeutettuja), sopeutumisrahat (v 2011 ja sen jälkeen valitut) ja vastaavat työttömyyspäivärahat (kansanedustajat eivät ole oikeutettuja ansiosidonnaiseen työttömyyspäivärahaan) taulukoksi. Laskelmat perustuvat nykyiseen edustajan palkkioon (6407 €/kk) eli käytännössä summat voivat olla joko pienempiä (palkkio on noussut vuosien kuluessa) tai suurempia (jos edustaja on toiminut ministerinä, puhemiehenä tms.).

 

  1 kausi
– 48kk
2 kautta
– 96kk
3 kautta
– 144kk
4 kautta
– 192kk
Sopeutumiseläke

0€ 0kk 2050€
65-vuotiaaksi
3075€ 65-vuotiaaksi 4100€ 65-vuotiaaksi
Sopeutumisraha 1720€ 1v ajan 2050€ 2v ajan 3075€ 2v ajan 4100€ 3v ajan
Vastaavan työsuhteen irtisanomisaika 1 kk palkallinen irtisanomisaika 2 kk palkallinen irtisanomisaika 4 kk palkallinen irtisanomisaika 6 kk palkallinen irtisanomisaika
Vastaavan ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha (ei lapsia) 5 pv karenssi

2377€/2767€
400 arkipv ajan

5 pv karenssi

2377€/2767€
400 arkipv ajan

5 pv karenssi

2377€/2767€
400 arkipv ajan

5 pv karenssi

2377€/2767€
400 arkipv ajan

 

Sopeutumisrahasta on lisäksi todettava, että jos entinen kansanedustaja on sopeutumisrahan päättyessä täyttänyt 59 vuotta, sopeutumisrahaa voidaan maksaa 65 vuoden ikään asti.

Toiseksi on syytä mainita, että kansanedustajan palkkiota ei oteta huomioon erilaisia päivärahoja laskettaessa. Esimerkiksi kun vuonna 2013 kuntouduin osasairauspäivärahalla isosta leikkauksesta, päivärahan laskennan perusteena käytettiin viiden aiemman vuoden tulojen keskiarvoa, joka jäi pieneksi, koska kansanedustajan palkkiota ei huomioitu tuloksi, vaikka siitä oli maksettu eläkemaksut.

Ehkä eniten ihmisiä ärsyttää kuitenkin se, että vaikka entisen kansanedustajan palkkatulot leikkaavat sopeutumiseläkettä ja sopeutumisrahaa, pääomatulot eivät niihin vaikuta. Tätä porsaanreikää on käytetty myös hyväksi, ja jotkut entiset kansanedustajat ovat kikkailleet tulonsa pääomatuloiksi, mistä olemme saaneet lukea riettaimmat esimerkit lehdistä.

Tagged with: , ,