Uraaniluotia etsimässä

Kun raskas atomiydin, esimerkiksi uraanin 235-isotooppi hajoaa neutronin törmäyksen seurauksena kahdeksi kevyemmäksi atomiksi (krypton92 ja barium141), hajoamistuotteiden yhteismassa on hitusen pienempi kuin alkuperäisen uraaniatomin. Erotus vapautuu energiana fysiikan kuuluisimman yhtälön E=mc^2 mukaan. Samalla vapautuu neutroneja, jotka muihin U235-atomiytimiin osuessaan hajottavat ne. Jos U235-atomeja on riittävän tiheässä, tuloksena on ketjureaktio, jota käytetään sekä ydinaseissa että ydinvoimaloissa.

Muidenkin lopulta havahduttua ilmastonmuutoksen todellisuuteen meiltä vihreiltä on kysytty, miksi suhtaudumme niin kriittisesti ”päästöttömään” ydinvoimaan. Erityisesti muistellaan vuotta 2014, jolloin erosimme Kataisen hallituksesta, koska emme hyväksyneet sen päätöstä muuttaa Fennovoiman ydinvoimalupaa siten, että Rosatomista tulee Hanhikiven ydinvoimalan laitostoimittajana. Nykymaailmassa voisi moni muukin nikotella Suomen sähköhuollon sitomista venäläiseen valtionyhtiöön. Ja riittää hankkeessa nikoteltavaa muutenkin.

Haddam Neck Nuclear Power Plant (Public Domain, Library of Congress)

Pitäisikö Vihreiden siis kyseenalaistaa kriittinen kantansa ydinvoimaan? Ainakin Tieteen ja Teknologian Vihreät eli Viite on jo pitkään vaatinut, että ydinvoimaa tulisi verrata muihin energialähteisiin neutraalisti – ongelmia tietenkään unohtamatta.

Ydinvoima kun ei ole aivan niin puhtoista ja päästötöntä, kuten sen innokkaimmat kannattajat ajattelevat. Sekä uraanin louhinta ja rikastus että käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoitus ovat ongelmallisia. Uraanimalmiot eivät yleensä ole rikkaita, vaan malmia on louhittava todella paljon rikastettavaksi, ja luonnon uraanista vain 0,7% on fissiokelpoista U235-isotooppia. Eikä rikastusprosessi ole täydellinen, vaan sivukiveen jää uraania sekä sen hajoamistuotteita kuten toriumia ja radiumia, joka hajoaa radoniksi: Massiivisista sivukivikasoista ja jätevesialtaista ei saa päästä valumavesiä vesistöihin tai pohjaveteen.

Käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoituksen haastavuutta kuvaa hyvin se, ettei maailmassa ole vielä käytössä yhtäkään loppusijoituspaikkaa, vaikka ydinvoimaloita on ollut käytössä 1950-luvulta alkaen. Suomen Onkalosta on tulossa maailman ensimmäinen toimiva loppusijoituspaikka, kun se vuonna 2020 otetaan käyttöön.

Itseäni mietityttää eniten ydinvoiman vaatima yhteiskunnan vakaus. Yhteiskunnan voimalan ympärillä on toimittava sekä voimalan 50-70 vuoden käyttöaika että käytön jälkeen seuraavat reaktorin jäähtymiseen ja purkamiseen kuluvat vuodet tai vuosikymmenet. Jos Suomeen olisi maan itsenäistyessä rakennettu ydinvoimala, sen purkutyöt olisivat nyt loppusuoralla. Sen olisi pitänyt selvitä mm. talvi- ja jatkosodan pommituksista.

Voisiko ydinvoima olla avain Suomen hiilipäästöjen nollaamiseen? Olettaen siis, että ydinvoimalan rakentaminen onnistuu alle 19 vuodessa, minkä esimerkiksi Olkiluoto 3 näyttäisi vievän, jos viimeisin aikataulu pitää paikkansa, ja värinäonelmat saadaan ratkaistua. Meillä kun ei enää ole 20 vuotta aikaa vähentää ilmastopäästöjämme.

Vuonna 2017 Suomessa kulutetusta sähköstä noin neljännes tuotettiin kotimaisella ydinvoimalla. Yhtä paljon sähköä tuodaan ulkomailta. Jos Suomen neljän käytössä olevan ydinlaitosyksikön yhteenlaskettu nettosähköteho on 2779 MW ja Olkiluoto 3:n 1600 MW, voimme laskeskella, että Olkiluoto 3:n joskus valmistuessa kotimaisen ydinvoiman osuus Suomessa kulutetusta sähköstä olisi nykyisellä kulutustasolla vajaat 40%. Hanhikivi 1:n varaan en uskalla vielä spekuloida mitään.

Nämä siis perustuvat viime vuoden lukuihin. En ole edes yrittänyt ennakoida esimerkiksi liikenteen sähköistymisen tai energian tuhlauksen vähentämisen vaikutuksia tulevina vuosina.

Kuinka paljon Suomen sähkömarkkinoille ”mahtuu” ydinvoimalla tuotettua sähköä, vai haluammeko siirtyä sähkön nettotuojasta nettoviejäksi? Vesivoiman määrä pysynee ennallaan (17,1% v. 2017), tuulivoiman tuotanto kasvaa (5,6%), teollisuuden yhteistuotanto pysyy ennallaan tai kasvaa uusien sellutehtaiden myötä (10,7%). Pelivaraksi jää kaukolämmön yhteistuotanto (14,0%). Ei ihme, että viime aikoina on alettu puhua isompiin kaupunkeihin rakennettavista pienistä modulaarisista SMR-ydinvoimaloista (Small Modular Reactor), jotka tuottaisivat sähkön lisäksi kaukolämpöä.

Olen pohtinut modulaarisista pienreaktoreita omassa blogissaan. Perusongelmana on se, että niitä ei ole vielä markkinoilla. Ei ole tehdasta, josta voisi tilata 20 reaktoria kolmen vuoden toimitusajalla. Uuden reaktorikonseptin tuotteistus ei tapahdu hetkessä eikä muutamassa vuodessa.

Sama ongelma on esimerkiksi torium-sulasuolahyötöreaktoreissa, joiden moni toivoo ratkaisevan ydinvoiman ongelmat. Niitä ei ole vielä valmiina markkinoilla, eikä tule vielä moneen vuoteen. Olkoluoto 3 on hyvä muistutus siitä, miten haastavaa uuden reaktoritekniikan tuotteistus on. Harva tuli O3-päätöstä taannoin tehdessään ajatelleeksi, että kyseessä on uuden EPR-reaktorimallin prototyyppi, josta ei silloin vielä ollut edes kunnon piirustuksia.

Toinen kysymys on se, kuinka paljon kuluttajat ja teollisuus ovat valmiita maksamaan uusilla ydinvoimaloilla tuotetusta sähköstä. Vanhat kuoletetut ydinvoimalat tuottavat sähköä halvalla, mutta uusien laitosten rakentamiskustannukset ovat kohonneet niin korkeiksi, etteivät ne välttämättä enää pärjää markkinoilla ilman valtion tukea. Esimerkiksi Iso-Britannia on sitoutunut maksamaan Hinkley Pointiin rakennettavien EPR-reaktoreiden sähkön tuotantokustannusten ja markkinahinnan erotuksen, joka on ainakin sähkön nykyisillä hinnoilla huomattavan suuri.

Ydinvoima on varteenotettava työkalu taistelussa ilmastopäästöjen vähentämiseksi, mutta hidas ja vuosi vuodelta kalliimpi. Ainakaan ydinvoima ei ole mikään uraaniluoti, joka ratkaisee meidän ilmasto-ongelmamme ilman, että meidän tarvitsee samalla korjata energiaa tuhlailevaa elämäntapaamme ja talouttamme, kunhan rakennamme lisää ydinvoimaloita. Sähkön kulutuksen vähentäminen on nopein ja tehokkain tapa vähentää sähkön tuotannon ilmastopäästöjä.

Joka tapauksessa sulasuolareaktoreita, hyötöreaktoreita ja SMR-reaktoreita kannattaa tutkia ennakkoluulottomasti. Työ ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja siihen sopeutumiseksi jatkuu myös 2030-luvun jälkeen, kun päästöjen vähentämisen asemesta keskitytään hiilen sitomiseen ilmakehästä.

[bug fix: tietysti neutroneja eikä neutriinoja]

Tagged with: ,

Degrowth vai talouskasvu?

Homo sapiens on yksi niistä harvoista eliöistä, jotka ovat toiminnallaan radikaalisti muuttaneet tätä planeettaa.

Siinä missä syanobakteerit 3,5 miljoonaa vuotta sitten vapauttivat ilmakehään happea ja loivat edellytykset eläinten kehitykselle, me olemme toiminnallamme nostaneet ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta 45 prosenttia. Kun ilmakehän hiilidioksidipitoisuus oli esiteollisella ajalla noin 280 miljoonasosaa tilavuudesta, viime vuonna se oli jo 405 miljoonasosaa.

45 prosenttia! Pian kolmannes ilmakehän hiilidioksidista on ihmisten ilmaan päästämää. Ilmastonmuutoksessa ei tosiaan ole kyse mistään pienistä muutoksista ilmakehän koostumuksessa.

Creative Commons 2.0 Generic Attribution pasa47 at https://www.flickr.com/photos/53301297@N00/14486751845

Moni ajattelee, että ainoa tapa selvitä ilmastokriisistä ja ylipäätään palauttaa ihmisen ja luonnon tasapaino on globaali talouslasku, degrowth. Degrowth-ajattelussa on kuitenkin kaksi ongelmaa.

Degrowth lähtee oletuksesta, että talous ja teknologia ovat vakaita ja vakioita ja siten hienosäädettävissä ilman, että mikään muu muuttuu.

Teknologia on kuitenkin aina kehittynyt ja jatkaa kehitystään kiihtyvällä tahdilla. Monia meidän 10 vuoden kuluttua päivittäin käyttämiä palveluista ja laitteita ei ole vielä edes keksitty. Teknologian kehitystä on mahdotonta pysäyttää ilman koko ihmiskunnan lobotomiaa. Luonnonlait vain odottavat löytäjiään ja hyödyntäjiään. Jos jonkin teknologian tutkimus kielletään yhdessä paikassa, sitä kiinnostavampi tutkimuskohde siitä tulee muille.

Teknologinen kehitys kiihtyy eksponentiaalisesti, koska se etenee korkoa korolle periaatteella. Tunnetuin esimerkki tästä on ns. Mooren laki, joka on pitkään kuvannut tietotekniikan suorituskyvyn eksponentiaalista kasvua.

Tälläkin hetkellä on tutkimus- tai tuotteistusvaiheessa kymmeniä radikaaleja teknologioita kvanttitietokoneista geenimanipulointiin ja aivot-tietokone-liittymistä keinolihaan. Tekniikan kehitystä ja siitä seuraavaa työn tuottavuuden kasvua ja siitä seuraavaa talouden kasvua on käytännössä mahdotonta pysäyttää, mutta sen suuntaa voi yrittää hieman ohjata esimerkiksi verotuksella ja tutkimuksen julkisella rahoituksella.

Jokainen uusi teknologia avaa uusia mahdollisuuksia seuraaville läpimurroille. Esimerkiksi CRISPR/cas-geenimanipulointitekniikka ei olisi mahdollista ilman pitkälle kehittynyttä tietotekniikkaa. Ja kun CRISPR/cas on laajassa käytössä, se avaa taas uusia ovia. Esimerkiksi tomaatin jalostaminen alkumuodostaan nykyisen kaltaiseksi tuotantokasviksi kesti CRISPR/cas-tekniikalla kolme vuotta, kun se perinteisin menetelmin kesti kolme tuhatta vuotta. Kuinka hyviä hiilen sitojia esimerkiksi pajusta, saniaisista tai levistä olisi mahdollista jalostaa samalla menetelmällä? Ainakin levien perimää tutkitaan ja muokataan jo kiivaasti.

Ja mikä ilmastonmuutoksen kannalta tärkeintä, teknologian murrokset muuttavat aina radikaalisti myös talouden ja yhteiskunnan rakenteita. Ja se on meille ihmisille se vaikein rasti. Kannattaa käydä esimerkiksi Teotihuacanissa Meksikossa. Siellä näkee, millainen yhdyskuntarakenne syntyy ilman hevosia, kärryjä ja autoja. Miltä meidän kaupunkimme näyttävät, kun liikenneverkot on optimoitu robottiliikenteen tarpeisiin?

Minua voi perustellusti syyttää teknologiauskovaiseksi, sillä olen vahvasti siinä käsityksessä, että vain teknologian hyvin nopea kehitys pystyy muuttamaan talouden ja yhteiskunnan rakenteita riittävän nopeasti, että sillä ehtii olla merkitystä ilmastomuutokselle. Ja se tarkoittaa radikaalia talouskasvua, niin radikaalia, että siihen väistämättä liittyy merkittäviä yhteiskunnallisia häiriöitä. Kokonaisten teollisuudenalojen katoaminen ja miljoonan suomalaisen ja miljardin ihmisen uudelleenkouluttaminen uusille aloille ovat kuitenkin pieni hinta siitä, että meillä on edes mahdollisuus jättää jälkeemme muuta kuin mielenkiintoisia raunioita.

Teknologimurros ei tarkoita, ettei ihmiskunnan pitäisi samalla tehdä myös perinteisin keinoin kaikkea mahdollista vähentääkseen ilmastopäästöjä ja kasvattaakseen hiilinieluja, vähentääkseen lentämistä, vähentääkseen lihan osuutta ruokavaliossa, ennallistaakseen turvesoita, istuttaakseen metsiä, … Emme voi vain istua käsiemme päällä ja luottaa, että teknologia ratkaisee ilmastonmuutoksen meidän puolestamme. En kuitenkaan uskalla laskea ihmiskunnan tulevaisuutta sen varaan, että kaikki seitsemän ja puoli miljardia ihmistä ryhtyvät lähivuosina vegaaneiksi ja innostuvat dendrologiasta.

Toinen degrowth-ajattelun ongelma on ihmisluonto. Ihmiset haluavat itselleen tai ainakin lapsilleen paremman tulevaisuuden vaikka muun ihmiskunnan kustannuksella. Ihmiselle ei riitä, että hänen lapsenlapsilleen on luvassa lämmin makuusali ja särkikeittoa kerran päivässä, vaikka vaihtoehtona olisi ekosysteemin romahtaminen ja ihmiskunnan väkiluvun putoaminen murto-osaan nykyisestä.

Aina kun ihmisten usko tulevaisuuteen on alkanut horjua, yhteiskunnat ovat muuttuneet epävakaiksi, ja populistien ja ääriliikkeiden suosio on noussut. Weimarin tasavallan demokratian tuho 1930-luvun laman kurimuksessa on tästä tunnetuin esimerkki, mutta ei ainoa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Trumpin kannatus on ollut erityisen suurta taantuvilla, toivottomilla hiilikaivospaikkakunnilla, joiden asukkaat yksinkertaisesti kieltäytyvät uskomasta menneisyytensä olevan mennyttä: Make coal great again!

Populistit ja heidän kannattajansa eivät tunnetusti ole koskaan suhtautuneet ilmastonmuutokseen kovin vakavasti.

Vallankumoukset alkavat nimenomaan tulevaisuudenuskonsa menettäneistä nuorista aikuisista. Siksi heille on esimerkiksi Suomen historian kipupisteissä tarjottu maata (Torpparilaki 1918 ja Maanhankintalaki 1945) viljeltäväksi ja rakennettavaksi, jotta he kokisivat voivansa tehdä itse työtä oman ja lastensa tulevaisuuden hyväksi.

Uskoakseni radikaalin digitalisaation mahdollistama nopea talouskasvu on ainoa mahdollisuus sosiaalisesti kestävällä tavalla löytää ilmastonmuutoksen torjuntaan ja siihen sopeutumiseen tarvittavat voimavarat ilman, että ihmisten elintason lasku vaarantaa yhteiskuntarauhan. Tarkoitan vastavaa tuottavuusloikkaa kuin höyry ja sähkö tuottivat sillä erolla, että tällä kertaa meillä ei ole vuosikymmeniä aikaa taistella tuottavuusloikan hedelmien jaosta.

Vaihtoehtoina on ylhäältä ohjattu globaali ilmastokriisitalous valvontakoneistoineen tai ympäristötuhon laukaisema uskonnollinen ekoherätys autorovioineen, enkä pidä kummastakaan ajatuksesta.

Joka tapauksessa on muistettava, että digitalisaation leipomalla tuottavuuskakulla on tällä kertaa vanhojen tuttujen eli pääoman (investointien tuotot), työntekijöiden (palkat, työajat) ja kuluttajien (hinnat, laatu) lisäksi myös neljäs, iso lautanen: ilmastonmuutoksen torjunta ja sopeutuminen.

Nyt on viimeinen hetki aloittaa nelikantaneuvottelut digitalisaation tulonjaosta. Niihin verrattuna Suomen kiky-säädöt irtisanomislakeineen ovat triviaali sormiharjoitus. Iso-Britanniassa I teollinen vallankumous johti lähes sisällissotaan. Verotus, koulutus, työmarkkinat, sosiaaliturva, kaikki on mietittävä uudelleen, ja kaikkien on saatava digitalisaatiosta oma reilu osuutensa, jotta myös ilmastonmuutoksen torjuntaan ja sopeutumiseen ollaan valmiita osoittamaan sen vaatimat voimavarat.

[Korjaus klo. 21. Nolo moka, veivasin tuota 45%-kohtaa etsien purevaa särmää ja siihen jäi prosentin asemesta prosenttiyksikkö.]

Tagged with: , ,

Virtuaalinen suora demokratia

Demokratiaa ei enää pidetä itsestäänselvyytenä saati kaikkien mielestä parhaana mahdollisena tapana hoitaa yhteisiä asioita.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan viime vuonna julkaiseman selvityksen (s.62) mukaan enää alle puolet 18–35-vuotiaista suomalaisista pitää ehdottoman tärkeänä elämistä demokraattisesti hallitussa maassa. Asiantuntijavaltaa suomalaisista kannattaa 55 prosenttia.

Yhdysvalloissa äänestetään koneilla, entä jos koneet äänestäisivät itse? Äänestyskone Seattlessa vuonna 1971. CC 2.0 Attribution Seattle Municipal Archives.

Erityisesti edustuksellista demokratiaa pidetään ongelmana. Mikäli kansalaispalautetta on uskominen, suomalaiset äänestäjät onnistuvat kerta toisensa jälkeen valitsemaan vaaleissa huonoimmat mahdolliset ihmiset edustamaan itseään päätöksenteossa. Oma ehdokas ei koskaan saa ehdotonta enemmistöä eikä voi muodostaa hallitusta yksin.

Moni tarjoaa suoraa demokratiaa ratkaisuksi edustuksellisen demokratian epäsuosioon. Valitettavasti eduskunnassa käsitellään aivan liikaa asioita. Jos kansalaisten oletettaisiin tutustuvan ja äänestävän edes niistä tärkeimmistä, se veisi vähintään yhden työpäivän viikossa, tuskin riittäisikään.

Ongelmaan on kuitenkin ratkaisu, virtuaalinen äänestäjä. Moni muistaa vielä Cambridgen yliopiston psykometriikan keskuksessa tehdyn tutkimuksen, jonka mukaan pelkkien facebook-tykkäysten perusteella on mahdollista analysoida ihmisen persoonallisuus tarkemmin kuin mihin oma puoliso pystyy. Sittemmin tätä tutkimusta hyödynsi yhtiö nimeltä Cambridge Analytica, jonka analyysien avulla on vaikutettu vaalituloksiin esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa ja Iso-Britannian Brexit-äänestyksessä.

Voisiko samalla periaatteella tehdä jokaisesta äänioikeutetusta kansalaisesta psykometrisen profiilin, virtuaalisen äänestäjän, joka äänestäisi kansalaisen puolesta, olisi kyse sote-uudistuksesta, Hornetien seuraajien hankinnasta tai Suomen ja Bahrainin välisestä lentoliikennesopimuksesta?

Kaikki olisivat tyytyväisiä. Tietokoneet suoltaisivat päätöksiä sitä mukaa kun lakiehdotukset ehdittäisiin syöttää järjestelmään. Eikä ihmisten tarvitsisi enää sättiä kansanedustajia, sillä he olisivat itse olleet virtuaalisesti mukana kaikissa äänestyksissä.

Mikä voisi mennä vikaan?

Kaikki mitä et halunnut tietää teinien ajoneuvoista

Eduskunnan liikenne- ja viestintävaliokunnassa pääsee ja joutuu keskustelemaan ajokorteista ja ajoneuvoluokista.

Ehkä olemme puhuneet niistä vuosien varrella vähän liikaakin, vai pysyykö joku enää kärryillä siitä, mitä ajoneuvoluokkaa milläkin ajokortilla saa ajaa?

Fordson-traktori n. vuodelta 1921 (Public domain, The American Library of Congress)

Viime kuukausina ovat puhuttaneet erityisesti ns. mopoautot ja nopeusrajoitetut pienet henkilöautot, joista on kaavailtu nuorille mopoautoa turvallisempaa ajoneuvoa koulu- ja treenimatkoille.

Käytännössä asetelma ei ole kuitenkaan aivan näin yksinkertainen. Jo nykyään 15-vuotiaat voivat saada ajokortin kolmeen eri ajoneuvoluokkaan: Mopoihin, mopoautoihin ja traktoreihin. Sitä voisi kuvitella, että mitä vaativampi ajoneuvo, sitä tiukemmat ajokorttivaatimukset, mutta…

            Mopo      Mopoauto   Traktori  T3b
Max nopeus  45km/h    45km/h     40km/h    60km/h
Max teho    50cm3/4kW 50cm3/4kW
Max massa             350kg      3500kg    600kg
Ajokortti   AM/120    AM/121     T         AM/121
Opetus      4h EAS    4h EAS     4h EAS    4h EAS
Teoriakoe   kyllä     kyllä      kyllä     kyllä
Ajokoe      kyllä     kyllä      ei        kyllä

Huom!

  • Mopo voi olla joko kaksipyöräinen (ajoneuvoluokka L1e) tai kolmipyöräinen (L2e).
  • ‘Mopoauto’ eli virallisesti ns. kevyt nelipyörä (ajoneuvoluokka L6e).
  • Mopoautokortilla (AM/121) saa ajaa kevyen nelipyörän lisäksi traktoreita, myös T1b/T2b/T3b-luokan traktoreita, joiden maksiminopeus on 60 km/h.
  • Traktorikortilla (T) saa ajaa myös T1b ja T2b, mutta ei T3b-luokan traktoria.
  • EAS tarkoittaa ensimmäisen ajokortin suorittajan koulutusta, joka kestää 4 tuntia.
  • Vanha LT-ajokortti oikeuttaa ajamaan sekä traktoria että mopoautoa.

Aina näiden nuorille sallittujen ajoneuvoluokkien erottelu ei ole aivan yksinkertaista. Esimerkiksi, osaisitteko liikenteessä päätellä, mitä ajoneuvoja nämä kolme ovat, ja millainen ajokortti kuljettajilla on?

Joka tapauksessa mopoautoja kauhistellessaan on hyvä muistaa, että 15-vuotias saa pelkällä teoriakokeella ajo-oikeuden traktoriin peräkärryineen. Kyllä se vähän käytetty Valtra aina uuden mopoauton voittaa.

Tagged with: ,

Sote-keskuksen asiakas

Viime vuosikymmeninä myös julkisten palveluiden käyttäjiä on alettu kutsua asiakkaiksi. Samalla meiltä on kadonnut käsitys siitä, mikä asiakas on: Todellinen asiakas valitsee itse avoimilta markkinoilta käyttämänsä palvelun tai ostamansa tuotteen ja maksaa siitä itse. Markkinataloutta!

Markkinatalous tuottaa innovaatioita, sillä keskenään kilpailevat yritykset joutuvat jatkuvasti kehittämään tuotteitaan ja tuotantoaan parantaakseen niiden houkuttelevuutta suhteessa kilpailijoihin ja parantaakseen toimintansa kannattavuutta.

Kaikki yhtiötä hyödyttävät innovaatiot eivät ole kuitenkaan yhteiskunnan kokonaisedun mukaisia. Kokemus on opettanut, että etenkin kriittisten toimialojen yritysten kuten pankkien, ruokahuollon, sähköyhtiöiden ja teleoperaattoreiden liiketoimintaa säätelemään tarvitaan lakeja, normeja ja valvontaa. Esimerkiksi 2000-luvun finanssikriisin yhtenä taustatekijänä oli pankkien valvonnan pettäminen Yhdysvalloissa ja Euroopassa.

Markkinatalous on hyvä renki, mutta huono isäntä.

# # #

Kun julkisten palveluiden käyttäjiä kutsutaan asiakkaiksi ei ymmärretä, mikä asiakas oikeasti on. Ei esimerkiksi sosiaalitoimen ”asiakas” voi itse valita, mitä sosiaalitoimistoa hän käyttää, eikä hän maksa saamastaan palvelusta. Silti häntä kutsutaan asiakkaaksi.

Tai kuka on työterveysaseman ”asiakas”? Ei potilas vaan hänen työnantajansa, joka valitsee työterveysaseman ja maksaa siitä.

Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

# # #

Sote-uudistukseen ympätyllä valinnanvapausmallilla yritetään tuoda markkinataloutta sosiaali- ja terveyspalveluihin, mutta kuinka monta rinnakkaista terveysasemaa tai keskussairaalaa tai sosiaalitoimistoa näin pieneen ja harvaan asuttuun maahan mahtuu aidosti kilpailemaan? Suuressa osassa maata vaihtoehtoja olisi käytännössä vain yksi, jos sitäkään. Todellista valinnanvapautta rajoittavat myös pitkät matkat. Ei Kela korvaa terveydenhoidon matkakustannuksia kuin lähimpään sairaalaan asti.

Miten potilas edes voisi olla asiakas, jos tieto esimerkiksi eri sote-keskuksissa tehdyistä hoitovirheistä ja asiakaspalautteesta ei ole julkista? Jos hallituksen sote-esitys hyväksytään, potilas joutuu tekemään kuuden kuukauden välein päätöksen käyttämästään sote-keskuksesta mielikuvien, mainosten ja sote-kirjoittelun perusteella, sokkona.

Kuka on sote-keskuksen todellinen asiakas, potilas vai maakunta, joka käytännössä maksaa hoidon kustannukset?

Tagged with: