Sattumia

Elämä on usein sattuman kauppaa. Jos olisin syntynyt viikkoa aiemmin, olisin mennyt kouluun vuotta aiemmin, kansakouluun peruskoulun asemesta.

Toisin kuin kansakoulussa, peruskoulussa minun ei tarvinnut jo kuudennella luokalla, 13-vuotiaana päättää, jatkanko kaksivuotiseen kansalaiskouluun vai oppikouluun, joka jakautui keskikouluun ja lukioon.

Päätökseni lähteä Otaniemeen opiskelemaan ei ollut vuonna 1983 suinkaan itsestään selvä. Kuva: CC BY-SA 3.0 J-P Kärnä

Valinta kansalaiskoulun ja oppikoulun välillä olisi ollut kaikkea muuta kuin itsestään selvä, sillä oppikoulu oli maksullinen, ja myös koulukirjoista, koulumatkoista ja kouluruoasta joutui maksamaan. Arvosanani olivat alaluokilla kohtuulliset, mutta eivät mitenkään erityisen hyvät. Vanhempieni ylityöt ja kakkostyöt menivät arava-asuntolainen hoitamiseen.

Yläluokilla numerot alkoivat kuitenkin parantua, ja jatkoin lukioon. Lukiokin sujui hyvin, ja pian oli edessä päätös, lähteäkö opiskelemaan vai ei. Kotkalaisessa lukiossa opintojen ohjaus rajoittui opistotason opintoihin, aivan kuin yliopistoja ei olisi ollut olemassakaan.

Yliopistomaailma oli minulle täysin vieras. Päätöksen ratkaisi lopulta opintojen ohjaajan kirjahyllystä löytämäni Teknillisen korkeakoulun kurssiopas, josta löytyi muutama tietojenkäsittelyn opintojakso. Päätöstä helpotti 70-luvulla käyttöön otettu opintotukijärjestelmä. 80-luvun alun opintorahan, asumislisän ja opintolainan turvin uskalsin heittäytyä tuntemattomaan, ja hain ja pääsin Teknillisen korkeakoulun sähköosastolle. Tietojenkäsittelytekniikan osasto perustettiin vasta vuotta myöhemmin.

Edes opintolaina ei pelottanut, paljon, sillä me 60-luvulla syntyneet olimme tottuneet siihen, että korkea inflaatio helpottaa lainojen hoitoa. Ja 80-luvulla diplomi-insinöörin tutkinto oli työmarkkinoilla käypää valuuttaa.

Mutta, jos olisin joutunut ottamaan opintolainaa elämisen lisäksi lukukausimaksuihin, riski ja kynnys lähteä opiskelemaan olisi ollut korkeampi, paljon korkeampi. Entä jos en olisikaan selvinnyt yliopistossa, ja opinnot olisivat jääneet kesken. Entä jos en olisikaan saanut koulutusta vastaavaa työtä, jolla maksaisin ottamani lainat.

En opiskelupäätöstä tehdessäni tiennyt, miten kysyttyjä jo tekniikan ylioppilaat olivat 80-luvun työmarkkinoilla. Minulle kävi kuten monelle sen ajan teekkarille, työskentelystäni tuli päätoimista ja opiskelusta sivutoimista.

Opintoni venyivät, en tosiaankaan valmistunut suositusajassa. Sen sijaan opintolainani jäi pieneksi, enkä kuluttanut paljon opintorahaakaan. Elin opintotuen asemesta kirjoitus- ja luentopalkkioilla sekä palkkatuloilla, joista kaikista maksoin verot.

Viimein sain diplomityön valmiiksi ja väittelin lopulta myös tohtoriksi. Kaikki tämä edellytti kuitenkin kolmea asiaa: 1) Peruskoulua, joka mahdollisti koulunkäynnin niin pitkälle, että ymmärsin pitäväni opiskelusta; 2) Opintotukijärjestelmää, jonka turvin uskalsin lähteä opiskelemaan ilman kohtuutonta taloudellista riskiä; 3) Ilmaista opiskelua esiopetuksesta tohtoriksi asti.

Henkilökohtainen anekdootti on yleensä huono peruste politiikalle, mutta nämä kolme ovat hyvin pitkälle mahdollistaneet sen, kuka ja mikä minä nykyään olen. Ei siis mikään ihme, että kannatan kaikkia kolmea.

Posted in Blogi Tagged with: ,

Takinkääntöjä ja -kääntäjiä

Hallituksen 19. huhtikuuta julkaisemat ehdotukset Suomen tiedustelulainsäädännöksi ovat käynnistäneet vilkkaan julkisen keskustelun Suomen turvallisuusympäristöstä, tiedustelun valvonnasta ja kansalaisten perusoikeuksista.

Tai sitten ei, parin TV-keskustelun jälkeen ei kannanottoja ole juuri kuulunut. Ilmeisesti kaikki politiikan kommentaattorit vielä sulattelevat poikkeuksellisen laajaa, yhteensä noin 1000-sivuista kokonaisuutta, jossa kaikki liittyy kaikkeen – heti jahka sote- ja maakuntalakiesitysten lukemiselta ehtivät.

Tai no, ainakin yksi puheenvuoro on kuultu, Talouselämä-lehden Juha-Matti Mäntylä ihmetteli kolumnissaan, miten jotkut tiedustelulakien aiemmat kriitikot, minä etunenänässä, en enää täysin tyrmää hallituksen esitystä. Mäntylä aistiikin ilmassa kääntyvän takin kahinaa.

Hyvä kysymys, johon yritän tässä vastata. Olisin vastannut pari päivää aiemmin, mutta viime viikon loppupuoli meni kuumejojossa. Jos olen jotain politiikassa oppinut niin sen, että kritiikkiin kannattaa vastata normilämmössä, tällä kertaa kirjaimellisesti.

# # #

Tärkein selitys sille, että suhtaudun hallituksen tähän esitykseen varovaisen myönteisesti, on se, että se on keskeisiltä osiltaan paljon parempi kuin aiemmat, verkkovalvontaan keskittyneet esitykset, joita olen tosiaan vuosien varrella kritisoinut kovasanaisesti. Kyse ei siis ole Mäntylän sanoin ”samaisen lain yksityiskohdista”, vaan monilta osin ihan eri laista.

Joku voisi väittää, että nimenomaan aiempiin esityksiin kohdistettu kritiikki on vaikuttanut tämän esityksen pykälämuotoiluihin, mutta todellisuudessa ympäröivän maailman muutoksilla on ollut vähintään yhtä suuri vaikutus.

Esimerkiksi Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen Unkarin kansallisen turvallisuuden laista antama tuomio näkyy hallituksen esityksessä selvästi. Tammikuussa annetun tuomion mukaan turvallisuusviranomaisten kohdentamaton pääsy tietoliikenteeseen eli ns. massavalvonta rikkoo Euroopan ihmisoikeussopimista. Sisä-, puolustus- ja oikeusministeriöiden tiedustelulakiesityksiä valmistelleissa työryhmissä on sen jälkeen kulunut paljon kahvia, kun tiedustelulakien tietoliikennetiedustelua säätelevät pykälät perusteluineen on taputeltu tuomion asettamiin raameihin.

Missä menee kohdentamattoman massavalvonnan ja kohdennetun tietoliikennetiedustelun raja, on joka tapauksessa hyvä kysymys, johon ei ole helppoa vastausta. Onko rajatun verkon osan (esim. maan rajan ylittävän tietoliikennekaapelin kuitu) kautta kulkevan tietoliikenteen koneellinen seulonta tunnistetietojen perusteella (sisältöihin liittyviä hakuehtoja ei saisi käyttää) riittävän kohdennettua? Odotan lausuntoja mielenkiinnolla.

Kohdentamisesta seuraa myös tietoliikennetiedustelun viimesijaisuus eli toisin kuin esimerkiksi NSA Yhdysvalloissa, Suomen Suojelupoliisi tai sotilastiedustelu eivät voisi edes yrittää seuloa koko tietoliikennettä paljastaakseen uusia uhkakuvia. Sen sijaan niillä olisi oltava muista lähteistä muodostuva uhkakuva vakavasta uhasta kansalliselle turvallisuudelle, josta hankittaisiin kohdennetulla tietoliikennetiedustelulla lisää tietoa – edellyttäen, että perustelut riittäisivät tiedusteluluvat myöntävälle tuomioistuimelle.

Toinen viime vuosina muuttunut tekijä on Jari Aarnio. Epäilykset Helsingin Huumepoliisin päällikön toimimisesta monialarikollisena, joka käytti luovasti mm. poliisin salaisia pakkokeinoja, on ollut Suomen turvallisuusviranomaisille sekä shokki että herätys. Väitän, että ilman Jari Aarniota suomalaiselle tiedustelutoiminnalle ei esitettäisi näin tiukkaa valvontaa.

Jo muinaiset roomalaiset kysyivät, kuka valvoo valvojia, hallituksen esityksen mukaan riippumaton tiedusteluvaltuutettu, jolla olisi valtuudet paitsi seurata tiedusteluoperaatioita myös keskeyttää operaatio, jos toteaisi sen rikkovan lakia tai tuomioistuimen antamaa tiedustelulupaa. Lisäksi eduskuntaan ollaan perustamassa tiedustelua valvomaan oma erillinen valiokunta. Tiedusteluviranomaisten toiminnan valvonta nousisi aivan uudelle tasolle.

Tietysti, jos on kokonaan kadottanut luottamuksensa viranomaisiin, silloin mitkään luvat ja valvonnat eivät riitä. Silloin on aivan sama, millaiset tiedustelulaeista tulee, koska niiden noudattamiseen ei kuitenkaan usko.

# # #

Toki hallituksen esityksessä riittää edelleen avoimia, jopa kokonaisuuden hyväksyttävyydelle kriittisiä kysymyksiä. Esimerkiksi, riittääkö, että vakava uhka kansalliselle turvallisuudelle – kaikki sanat merkitseviä – määritellään vain tiedustelulaeissa, vai pitäisikö se määritellä myös perustuslain perusteluissa. Turkki on antanut viime kuukausina hyvän varoituksen siitä, miten pitkälle kansallisen turvallisuuden käsitettä voidaan venyttää poliittisella ohjauksella.

Toiseksi itseäni mietityttää tulevaisuus eli avaako tämä lakipaketti oven tuleville lakimuutoksille, joilla tiedusteluvaltuuksia laajennetaan ja valvontaa kevennetään? Se on kuitenkin meidän poliitikkojen eli äänestäjien käsissä. Kehitys voi viedä myös vastakkaiseen suuntaan, kuten Ruotsissa kävi.

Kolmas vaikea kysymys on tietojen vaihto ulkomaiden tiedusteluviranomaisten kanssa. Mihin meidän luovuttamiamme tietoja käytetään? Millä keinoilla tuotettuja tietoja voimme itse ottaa vastaan?

Yksi pöydälle vielä nousevista kysymyksistä on tiedustelun valvonnan resursointi. Pystyykö valtiovarainministeriö osoittamaan paitsi tiedustelulle myös sen valvonnalle riittävät voimavarat. Tiedusteluvaltuutetun on kyettävä valvomaan kaikkia tiedusteluoperaatioita aina lupahakemuksen perusteluista tiedustelun kohteiden informointiin.

Niin, esitetty laki edellyttää, että tiedustelun kohteiksi joutuneita henkilöitä informoidaan, kun se ei enää vaaranna itse tiedusteluoperaatiota. Tästä voitaisiin poiketa vain tuomioistuimen päätöksellä.

Yksi avainkysymyksistä on tietoliikennetiedustelun tehokkuus. Olen itsekin usein ihmetellyt, mitä mieltä tietoliikennetiedustelussa on siitä riippumatta, onko kyse massa- vai kohdennetusta valvonnasta. Kaikkihan osaavat suojata ja kätkeä salaiset viestinsä niin, etteivät mitkään viranomaiset edes huomaa koko viestintää. Osaavathan?

Jututtamani tiedustelualan ammattilaiset ovat kuitenkin lohduttaneet minua, että merkittävä osa esimerkiksi terroristeista ei hallitse tietotekniikkaa kovin hyvin ja tekee virheitä, joiden ansiosta heidän tietoliikenteeseensä pääsee kiinni.

Valitettavasti kaikki eivät ole yhtä tumpeloita. Tietoliikennetiedusteluun investoitavia resursseja on joka tapauksessa punnittava suhteessa sen hyötyihin. Muuten siitä tulee käenpoika, joka syö voimavaroja muulta, mahdollisesti kustannustehokkaammalta tiedustelutoiminnalta.

# # #

Totta kai, rehellisyyden nimissä on pakko tunnustaa, että viime vuosien tapahtumat ovat vaikuttaneet paitsi hallituksen tiedustelulakiesitykseen myös minuun itseeni. Keskustelut eri tahojen kanssa ovat kirkastaneet sitä tosiasiaa, että digitalisaatio on muuttanut radikaalisti myös rikollisuutta, vakoilua, terrorismia ja sotilastoimintaa. Esimerkiksi, me suomalaiset olemme aktiivisen verkkotiedustelun kohteena, eikä meillä ole toimivia työkaluja sen torjumiseen.

Sekin on pakko myöntää, että yhdessä asiassa olen kääntänyt takkini perusteellisesti. Aiemmin ajattelin, että tiedustelulakien puute tarjoaisi suomalaisille it-yrityksille kilpailuedun muihin Euroopan maihin verrattuna. It-yritysten asiakkailleen antamalle palvelulupaukselle on keskeistä asiakkaiden tietojen turvaaminen ulkopuolisilta. Siksi esimerkiksi Apple meni niin pitkälle kieltäytyessään purkamasta toisen San Bernandinon terrori-iskun tekijän iPhonen suojausta. Jos Apple murtaisi yhden asiakkaansa tietoturvan, mikä estäisi sitä tekemästä saman jonkun toisen asiakkaan puhelimelle?

Mutta myös lakien puute on juridinen riski, joka vaikeuttaa it-yritysten toimintaympäristön ennakointia. Nykyisin, aihetta it-yritysten edustajien kanssa pyöriteltyäni ajattelen, että selkeä, kansalaisten oikeudet ja it-yritysten toimintaedellytykset huomioiva tiedustelulainsäädäntö tarjoaa yrityksille paremmat toimintaedellytykset, kuin epämääräiset tai kokonaan puuttuvat tiedustelulait. Näin yritykset voivat ottaa lainsäädännöstä seuraavat rajoitukset ja velvoitteet huomioon arvioidessaan, kannattaako niiden investoida Suomeen.

# # #

Joka tapauksessa, toivottavasti joku muistaa lukea hallituksen esityksistä tietoliikennetiedustelun lisäksi myös henkilötiedustelua ja tietojärjestelmätiedustelua sekä tiedustelun luvitusta ja valvontaa koskevat pykälät sekä kotimaan että ulkomaan tiedustelussa … sekä sotilas- että siviilitiedustelussa. Kaikki nämä ovat aivan uutta lainsäädäntöä, ei vanhan hienosäätöä, vähintään yhtä tärkeitä kuin tietoliikennetiedustelua säätelemään tarkoitetut pykälät.

Posted in Blogi Tagged with: , ,

Puhe tiedemarssin lähtöpaikalla 22.4.2017

Hyvät tiedon tekijät ja tieteen ystävät

Tänään marssitaan tieteen puolesta eri puolilla maailmaa, yli 600 kaupungissa, yli 30 maassa.

Olemme vuosien varrella nähneet mielenosoituksia ja marsseja monen tärkeän asian ja arvon puolesta. Ja olemme itsekin osallistuneet niistä moniin.

On tosiaan korkea aika, että myös vapaan tieteen ja tiedon puolesta marssitaan, osoitetaan sille tukea, ja vaaditaan sille vapautta.

Sillä mitä me olisimme ilman tiedettä? Ilman tietoa siitä, miten maailma toimii, ilman ymmärrystä siitä, mitä me itse olemme.

Yksi tieteen tehtävistä on nimenomaan tiedon avulla vapauttaa meidät perinteiden kahleista ja yhteiskunnan painostuksesta. Luoda edellytykset reflektoida sekä omaa että yhteiskuntamme toimintaa.

Avata meille yksilöinä ja yhdessä mahdollisuudet edistyä ja kehittyä.

Tai no, ehkä elämä luolassa olisi helpompaa … tai turvallisempaa, mutta ei todellakaan näin hauskaa ja mielenkiintoista

# # #

Viime vuosina tieteen merkitys on entisestään korostunut. Kun maailma monimutkaistuu yhä kiihtyvällä tahdilla, sen ymmärtäminen on aina vain vaikeampaa. … ja tärkeämpää.

Jos emme tunne esimerkiksi tekniikan toimintaperiaatteita, emme ymmärrä, miten tekniikan varaan rakennettu yhteiskunta toimii.

Tätä menoa me elämme pian Tylypahkassa, jossa ihmiset heiluttelevat taikasauvojen asemesta älypuhelimia. Tylypahkassa on aivan sama, lausummeko loitsuja … vai käskyjä taloautomaatiota ohjaavalle algoritmille.

Vastaavasti, jos emme tunne esimerkiksi käyttäytymistieteiden perusteita, meitä on helppo manipuloida … ja olemme siihen vain tyytyväisiä … ja pyydämme lisää.

# # #

Maailman monimutkaistuessa tiedosta … tutkitusta riippumattomasta tiedosta on tullut kriittinen resurssi. Se ei ole välttämätöntä vain poliittisille ja taloudellisille päätöksentekijöille, vaan meille kaikille, jotka yritämme ymmärtää maailmaa ja itseämme.

Ei ole todellakaan yhdentekevää, millaisen tiedon varaan me rakennamme maailmankuvamme ja arvomaailmamme.

Ei ihme, että tästä tiedosta on viime vuosina tullut totuuden jälkeisen maailman hybridisotien taistelutanner. Me olemme nytkin … Euroopassa riehuvan … informaatiosodan etulinjassa …

Valemedioiden vaihtoehtoiset faktat on suunniteltu vaikuttamaan meidän mielipiteisiimme ja asenteisiimme. Meidän ei tarvitse edes uskoa niihin. Riittää, että ne rapauttavat meidän luottamuksemme perinteiseen journalismiin, demokratiaan… ja… tieteeseen. Ja saavat meidät kaipaamaan … helppoja totuuksia ja vahvoja johtajia.

Ja tämä on vasta alkua.

Meistä eri lähteistä kerättyä big dataa analysoimalla vaihtoehtoiset totuudet voidaan räätälöidä kullekin meistä erikseen, ruokkimaan juuri meidän henkilökohtaisia epävarmuuksiamme ja ennakkoluulojamme. Lähivuosina myös jokainen meistä suomalaisista saa … omat … henkilökohtaiset … valeuutisensa.

Emmekä me välttämättä edes huomaa sitä.

Briteillä ja amerikkalaisilla, on tästä jo kokemusta.

# # #

Parasta vastamyrkkyä vaihtoehtoisille totuuksille on perinteinen, vapaa ja riippumaton tiede. Ei ihme, että yhteiskunnallista vuorovaikutusta kutsutaan yliopistojen kolmanneksi tehtäväksi – tutkimuksen ja opetuksen rinnalla.

Yliopistolain kirjoittajat olivat kaukaa viisaita.

Sillä ihmiset ovat tottuneet luottamaan tieteeseen aidon tiedon lähteenä. Suurin osa meistä luottaa vielä, ainakin toistaiseksi, tieteeseen.

Sen luottamuksen ylläpitämiseksi… ja vahvistamiseksi… meidän on tehtävä jatkuvasti työtä. Sitä tehtävää me emme saa unohtaa, sillä kerran menetettyä luottamusta … on todella vaikea ansaita takaisin.

Valitettavasti, edes tiede ei ole immuuni väärinkäytölle. Valeuutisten ja valemedioiden rinnalla on noussut myös valetiede, tieteellisiksi tutkimuksiksi naamioitu poliittinen vaikuttaminen. Aluksi valetieteen taustalla oli taloudellisia motiiveja, kuten silloin, kun tutkijoille maksettiin siitä, että he kumosivat tupakan terveyshaitoista kertovia tutkimustuloksia.

Viime vuosina motiivit ovat olleet kuitenkin yhä useammin poliittisia ja ideologisia. Esimerkiksi Yhdysvalloissa molemmilla pääpuolueilla on omat ideologiset ajatushautomonsa, joiden julkaisuista suuri osa muistuttaa erehdyttävästi tieteellisiä artikkeleita. Eduskunnassakin on kirkkain silmin vedottu ilmeisiin valetutkimuksiin, kunhan ne ovat tukeneet omia poliittisia näkemyksiä.

Tieteellisen menetelmän vahvuudet on käännetty tiedettä vastaan.

Esimerkiksi, väite, etteivät tutkijat ole jostain asiasta yksimielisiä, uppoaa hyvin yleisöön, joka ei tunne tiedeyhteisön toimintatapoja ja kulttuuria. Aina löytyy tv-kameran eteen tutkija, joka kyseenalaistaa muiden tutkijoiden tulokset. Ei ymmärretä, että jatkuva kyseenalaistaminen kuuluu tieteeseen, on tiedon jatkuvan kehittymisen ydin. Että nimenomaan silloin pitää huolestua, kun epäileviä tuomaita ei löydy.

Tässä kohtaa osoitankin sanani tuonne Sanomatalon suuntaan, en vain Helsingin Sanomille, vaan sen kautta koko suomalaiselle medialle. Journalistien tulisi ymmärtää tieteellistä menetelmää ja tiedeyhteisön toimintatapoja paljon nykyistä paremmin.

Nykyaikana tarvitaan medialukutaidon rinnalle tieteenlukutaitoa – Muuten emme pysty erottamaan tieteellistä tietoa valetieteellisistä valheista – Muuten emme pysty myöntämään itsellemme, mitä emme tiedä. Muuten meidän omat ennakkoasenteemme huijaavat meidät täyttämään tietojemme aukot meitä miellyttävillä valheilla.

# # #

Viime vuosina suomalaista keskustelua on hallinnut taloudellinen viitekehys. Kaikki jäsennetään talouden kautta. Jopa tiedettä arvotetaan ensisijaisesti sen tuottaman taloudellisen hyödyn kautta. Voisi sanoa, että taloudellinen tiedonintressi on sivuuttanut jopa teknisen tiedonintressin, muista intresseistä puhumattakaan.

Toki, on aivan totta, että tiede hyödyttää usein myös taloutta. Sitä ei vaan välttämättä aina huomaa, sillä tieteen rytmi sopii huonosti yhteen talouden kvartaalien ja politiikan vaalikausien kanssa.

Muistan hyvin, miten taannoin, edellisessä elämässäni, 90-luvun lopulla tutkin Tekesin rahoittamien tutkimushankkeiden tiedon hallintaa. Ja voi että, miten minua harmitti, kun näin niin monen huikean idean unohtuvan mappien kätköihin, niihin käytettyjen rahojen valuvan hukkaan.

Ehkä eniten minua kismitti tutkimushanke, jossa oli kehitetty epäsymmetristä jäänsärkijää, kolmikulmaista laivaa. Ajatus vaikutti aivan liian hienolta … ja hullulta … Suomen konservatiiviselle meriteollisuudelle.

Mutta olin väärässä, tieto ei unohtunut mappiin, ja vuonna 2014 Helsingin telakalta valmistui vinojäänmurtaja Baltica. Vuosisadan vaihteessa aika ei vaan ollut vielä kypsä laivalle, jota voi ajaa jäissä vinottain ja sivuttain. Silloin koko tutkimusprojekti tuntui hukkaan heitetyiltä verorahoilta, mutta nyt jokaiselle siihen investoidulle … markalle … on saatu vastinetta. Ja lisää tulee sitä mukaa kun arktisen merenkulun merkitys kasvaa.

# # #

Hyvät tiedemarssijat

Kuten olemme saaneet uutisista kuulla, moni suomalainen tutkija on viime vuosina muuttanut pois Suomesta, siirtynyt töihin ulkomaisiin yliopistoihin, joissa tutkijoilla on Suomea paremmat edellytykset keskittyä varsinaiseen tutkimukseen.

Sinänsä suomalaisten tutkijoiden lähtö ulkomaille ei ole huono asia. On vain positiivista, että suomalaiset tutkijat ja yliopistot verkostoituvat maailmalle.

Ongelman tästä suomalaisten tutkijoiden muuttoaallosta tekee se, ettei Suomeen muuta tilalle vastaavaa määrä tutkijoita ulkomailta.

Suomalaiset yliopistot … ovat aivan liian kotoperäisiä. Ulkomaiset opiskelijat, opettajat ja tutkijat ovat edelleen, monilla tieteenaloilla, pikemmin poikkeus, kuin sääntö. Yliopistojen vertailuissa käy kuitenkin hyvin ilmi, että ne kansainväliset huippuyliopistot – jollaisia me suomalaistenkin yliopistojen siis haluaisimme olevan – ovat nimenomaan… korostetusti… kansainvälisiä.

Kuten luovuustutkijat ovat toistuvasti havainneet, uudet ajatukset syntyvät nimenomaan heterogeenisissä yhteisöissä, joissa on erilaisia ihmisiä eri aloilta… eri puolilta maailmaa.

Meidän suurena haasteenamme onkin tehdä suomalaisesta akateemisesta urasta jälleen houkutteleva vaihtoehto paitsi suomalaisille … myös ulkomaalaisille nuorille. Siinä ei pelkkä raha riitä, vaan tarvitsemme asennemuutosta.

Asennemuutosta suomalaisissa yliopistoissa, joiden on tarjottava tutkijoille edellytykset keskittyä pitkäjänteiseen tutkimukseen … turhauttavien hallinto- … ja rahoitusapparaattien pyörittämisen asemesta

Asennemuutosta akateemisessa yhteisössä, jotta se arvostaisi myös yliopistojen kolmatta tehtävää eli yhteiskunnallista vuorovaikutusta

Asennemuutosta suomalaisessa yhteiskunnassa, jotta suomalaiset yliopistot olisivat jälleen kansallisen ylpeyden aihe, eivätkä … kaiken maailman dosenttien pesiä.

Valitettavasti myös Suomessa on nähty taloudellisia ja poliittisia päättäjiä, jotka syystä tai toisesta vähätellevät tiedettä, ja tutkijoita, joiden tulokset eivät vastaa heidän omia ennakkoasenteitaan.

On surullisen kuvaavaa tälle ajalle, etteivät kaikki suomalaiset tutkijat enää uskalla julkisesti keskustella omista tutkimusaiheistaan, koska he ovat saaneet osakseen vihapuhetta ja suoranaisia uhkauksia.

Niinpä, mikä tärkeintä, me tarvitsemme asennemuutosta myös meiltä suomalaisilta, niin tutkijoilta kuin kaikilta muiltakin, meiltä jotka niin mielellämme kutsumme itseämme tolkun ihmisiksi. Me emme saa jäädä vaiti, kun suomalaisia tutkijoita pelotellaan tai vähätellään.

Meidän on rohjettava mennä väliin … puolustamaan tiedettä ja sen tekijöitä

Ensi kerralla vaiennettavana voi olla meidän oma tutkimusalueemme, meidän omat tutkimustuloksemme.

Raja, on vedettävä tässä ja nyt.

Hyvät tiedemarssijat,

On ihana nähdä, kuinka paljon meitä on täällä tänään.

Tehdään tästä yhdessä hyvä päivä tieteelle.

Eläköön riippumaton vapaa tiede!

Posted in Puhe Tagged with: , ,

Tätä se mun uneni tiesi

Kun pääministeri Sipilä vaalisunnuntaina toivoi, että tiedustelulakien edellyttämä perustuslain muutos pitäisi käsitellä kiireellisenä, ainakin minä ähkäisin turhautuneena. Tätä tässä viimeiseksi tarvittiin, keskustelun avaamista runsas viikko ennen tiedustelulakia valmistelleiden työryhmien raporttien julkaisemista.

Sekä tiedustelulakien kannattajat että vastustajat ovat yksimielisiä siitä, että tiedustelulait ovat poikkeuksellisen laaja ja tärkeä kokonaisuus, jota on valmisteltu kolmessa eri ministeriössä. Osa esitettävistä lakipykälistä edellyttäisi myös perustuslain muuttamista.

Lakeja on valmisteltu noin kolme vuotta, ja vuosien kuluessa moni asia on muuttunut, myös kaavaillut lakiesitykset. Monille on kuitenkin ehtinyt muodostua erilaisia mielikuvia, jotka eivät enää pidä paikkansa, ainakaan täysin. Moni unohtaa myös sen, että esitettävissä laeissa määritellään pelisäännöt myös henkilö- ja tietojärjestelmätiedustelulle.

Siksi olisi ollut parempi, tai ainakin tiedustelulaeista käytävän keskustelun laatu olisi ollut parempi, jos keskustelu olisi alkanut vasta kun kaikkien lakeja valmistelleiden työryhmien raportit ovat julkisia. Nyt pääministeri kuitenkin avasi keskustelun ennen kuin suurin osa keskustelijoista tietää kaikkia yksityiskohtia asiasta, johon he joutuvat tai rientävät ottamaan julkisesti kantaa.

Valitettavasti politiikassa kantaa on otettava, kun asia on ajakohtainen, vaikka kaikki ei olisi vielä julkista. Itsekin löysin tänään itseni radiosta puhumasta aiheesta. Ministerit ovat ottaneet kantaa, samoin kolumnistit.

Toivon kuitenkin, ettei kukaan löisi kantojaan lukkoon vielä nyt, ennen kuin on lukenut ensi viikolla julkaistavat työryhmien raportit ja kuunnellut muutaman kriittisen ja myötämielisen puheenvuoron. Lain valmistelijat ovat malttaneet kiirehtiä hitaasti, koska asialla on kiire. Nyt meillä muilla, myös pääministerillä pitäisi olla malttia odottaa ensi viikkoon.

Posted in Blogi Tagged with:

Talousvastuutonta haihattelua

Talouskuri hallitsee Suomen poliittista keskustelua. Mitään uutta palvelua tai investointia ei saa ehdottaa, ellei samalla kerro, mistä vanhasta on valmis leikkaamaan.

Nykyisessä poliittisessa kulttuurissa olisi turha haaveilla mistään lapsilisästä, saati ilmaisesta kouluruoasta, neuvolasta tai kunnallisesta hammaslääkäristä. Niiden ehdottajaa syytettäisiin haihattelevaksi tuhlariksi. Raha kun ei kasva puussa, ja päätöksissä pitää ottaa talouden raamit huomioon.

Raha ei kasva puussa, ei edes rahapuussa. CC0 public domain

Julkiset palvelut nähdään pelkkinä menoina, ei investointeina tulevaisuuteen tai vakuutuksina pahan päivän varalle, kuten koulutus tai pelastuslaitos.

Kaikki julkiset palvelut eivät tietenkään ole perusteltavissa pelkällä taloudella vaan arvoilla. Rahoitamme yhdessä monia palveluita, koska se on oikein. Kuten esimerkiksi vammaispalvelut, koska kaikilla on oikeus ihmisarvoiseen elämään, tai saattohoito, koska kaikilla on oikeus ihmisarvoiseen kuolemaan.

Otan nyt talouskurikahleen irti, ja syyllistyn tietoisesti holtittomaan ajatteluun. Mitä julkisia palveluita haluaisin kehittää, jos se ei olisi rahasta kiinni? Ja olisiko se sittenkään aina rahasta kiinni, vai voisiko tuhlailu joskus olla jopa kannattava investointi tulevaisuuteen? Pari esimerkkiä.

Koululaisten työterveyshuolto

Meillä on kouluterveydenhuolto, mutta se ei ole läheskään samaa tasoa kuin meidän työssä käyvien aikuisten työterveyshuolto. Entä jos ulottaisimme työterveyshuollon koskemaan myös kouluja, ei vain opettajia vaan myös oppilaita?

Kustannukset eivät olisi niin suuret, kuin ensi alkuun voisi kuvitella, sillä nykyisellään koululaiset käyttävät sekä kouluterveydenhuoltoa että kunnallista terveydenhoitoa. Käytännössä (koulu)työterveyshuolto korvaisi nämä molemmat. Työterveyshuoltoon kuuluvat myös säännölliset terveystarkastukset ja perustason mielenterveyspalvelut.

Mitä hyötyä (koulu)työterveyshuollosta sitten olisi? Työterveyshuolto ei ole vain työntekijöiden terveydenhoitoa vaan myös työolojen kehittämistä henkilöstön työkyvyn ylläpitämiseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi työtilojen ja –kalusteiden terveellisyyttä sekä sairastuvuuden tilastointia.

Monen koulun sisäilmaongelmiin on havahduttu vasta, kun työterveyshuolto on huomannut opettajien sairastuvuudessa tilastollisesti merkittäviä muutoksia. Sen sijaan oppilaiden sairastuvuutta ei nykyään tilastoida, vaikka paljon suuremmassa populaatiossa muutokset havaittaisiin paljon nopeammin. Siksi monessa kunnassa harkitaan nyt säännöllisten oirekyselyiden tekemistä koulujen oppilaille.

Koululaisten työterveyshuolto antaisi työkaluja myös toiseen koulujen kesto-ongelmaan eli koulukiusaamiseen. Työpaikkakiusaamisen ja henkilöstön välisten konfliktien käsittely kuuluu työterveyshuollon vastuulle, ja niillä on siihen tarvittava osaaminen. Olisi kaikkien edun mukaista, että myös kouluissa olisi yksi selkeä vastuutaho, jolle kiusaaminen ja konfliktit kuuluisivat, myös opettajiin kohdistuva sekä opettajan oppilaaseen kohdistama kiusaaminen.

Yllättäviä sivuvaikutuksiakin voisi tulla. Esimerkiksi koululaisten pulpetit ja tuolit menisivät monessa kunnassa todennäköisesti uusiksi. Yksikään itseään kunnioittava opettajien työterveyshuollon ergonomian arvioija ei antaisi opettajien käyttää työssään kalusteita, joissa monet oppilaat joutuvat päivät pitkät istumaan. Onneksi osassa kunnista on tähän jo havahduttu.

Olisiko koululaisten koulutyöterveyshuolto menoerä vai investointi? Mielestäni ehdottomasti investointi, toki pitkällä takaisinmaksuajalla. Nykyään moni menettää osan työkyvystään jo koulussa. Esimerkiksi sisäilmaongelmista aiheutuvat hengityselinsairaudet kroonistuvat usein. Vastaavasti moni kantaa koulukiusaamisen arpia läpi elämänsä. Moni kouluampuja on ollut lapsena koulukiusattu.

Uskallan väittää, että koulutyöterveyshuolto olisi yhteiskunnalle myös taloudellisesti hyvä investointi. Inhimillisistä investoinneista kun ei kukaan tunnu olevan nykyään kiinnostunut.

Erikoissairaanhoidon kuntoutumisen tukipalvelut

Suomessa on poikkeuksellisen laadukas ja kustannustehokas erikoissairaanhoito. Mutta mitä sen hoidon jälkeen tapahtuu? Kun sairaalan fysioterapeutti on saanut potilaan ylös sängystä ja potilas pystyy kävelemään osaston ympäri tippapullotelineen kanssa (terkkuja ja kiitokset Peijaksen Pyövelille!), potilas kotiutetaan ja hoito jatkuu kontrollikäyntien merkeissä.

Seuranta keskittyy sairauteen, ei potilaaseen. Ja moni potilas tarvitsisi tässä vaiheessa tukea, ei sairastamiseen, vaan elämiseen.

Entä jos erikoissairaanhoidon seurantaan lisättäisiin laboratoriokokeiden ja kuvantamisten lisäksi fysioterapeutin ja psykoterapeutin konsultaatio? Se auttaisi varsinaista sairautta hoitavaa erikoislääkäriä näkemään potilaan kokonaisena ihmisenä eikä vain sairautena. Mm. onkologi ja kardiologi ovat oman alansa erikoisosaajia, mutta eivät välttämättä tunnista esimerkiksi sairaudesta johtuvaa depressiota, joka hoitamattomana heikentää myös somaattisten sairauksien ennustetta.

Nykyään potilaan on itse ymmärrettävä, tarvitseeko hän esimerkiksi fysioterapiaa kuntoutuakseen liikkumaan normaalisti. Tai psykiatrista apua käsitelläkseen sairauden herättämiä negatiivisia tunteita. Ja kummankin saatavuus on heikko, ellei satu olemaan työterveyshuollon piirissä tai ole varaa maksaa terapiaa itse. Joskus voi olla tarvetta myös parisuhdeterapeutin konsultaatiolle, sillä vakava sairaus koskettaa koko perhettä.

Olisivatko erikoissairaanhoidon kuntoutumisen tukipalvelut menoerä vai investointi? Riippuu tapauksesta. Joka tapauksessa ne parantaisivat kuntoutuvien potilaiden elämänlaatua ja ennustetta, jos sairaus on heikentänyt fyysistä tai henkistä toimintakykyä.

Ja mikä tärkeintä näinä talouskuridiskussin aikoina, investointi kuntoutujan fyysiseen ja henkiseen toimintakykyyn nopeuttaa paluuta takaisin työelämään.

Ehdottakaa lisää

Edellä pari esimerkkiä talousvastuuttomasta haihattelusta. Lisää vastuuttomia ajatuksia talousraamien ulkopuolelta otetaan vastaan.

Posted in Blogi Tagged with: , ,