Carrington 2

Hälytys tuli aamuyöstä aseman aikaa. Lennonjohto ilmoitti aurinkoa tarkkailevan ACE-satelliitin havainneen valtavan aurinkomyrskyn, joka iskisi Maahan ja meihin puolen tunnin kuluttua.

Suljimme Kansainvälisen avaruusaseman herkimmät järjestelmät ja vetäydyimme tukevaseinäiseen Zvezda-moduliin suojaan myrskyn protonivirralta.

Odotimme yli kolme tuntia lennonjohdon lupaa poistua turvamodulista, mutta Maasta ei kuulunut mitään. Lopulta komentajamme, amerikkalainen Mary-Ann Goldberg päätteli, että myrskyn oli täytynyt rikkoa meidän radiomme. Lähdimme tutkimaan vaurioita, mutta radio toimi normaalisti. Kukaan ei vaan vastannut meidän kutsuihimme.

Tiedeupseeri, japanilainen Kimiya Yui manasi hiljaa mittalaitteidensa ääressä. – Tietysti tämä romu hajoaa heti kun jotain mielenkiintoista tapahtuu.

– Mikä hätänä, komentaja Goldberg kysyi.

– Tämän olisi pitänyt mitata auringon protonivuon tiheyttä, mutta näytöllä on pelkkiä nollia.

Kurkistan Yuin olan yli ja kysyn, ovatko purkauksen alkuvaiheen tiedot vielä tallella.

– Odotas, Yui vastaa ja painelee mittalaitteen kytkimiä. – Noin, purkaus alkaa kello 5:46:13, sitten vuo kasvaa nopeasti kaksin, kymmen, sata, tuhat, … Voi luoja, anturiin on tulvinut niin paljon protoneita, että se on kuvitellut menneensä rikki ja sulkenut itsensä.

Tuijotimme hiljaa toisiamme ja aloimme ymmärtää, mitä oli tapahtunut.

– Se oli historian suurin aurinkomyrsky, Goldberg sanoo hiljaa. – Aivan eri luokkaa kuin vuoden 1859 Carrington event, joka sai lennätinjohdot iskemään kipinää ympäri maailmaa.

– Katsokaa ulos, Yui huudahti. – Katsokaa Maata!

Käännyimme katsomaan ulos modulin ikkunasta. Koko maapallo näytti kietoutuneen vihreään valohuntuun. Revontulet leimusivat navoilta päivantasaajalle. Mitään muita valoja ei näkynyt. Allamme olivat Euroopan suurkaupungit, mutta yksikään katuvalo ei palanut.

– Ei ihme, ettemme saa yhteyttä lennonjohtoon. Kaikki sähkö- ja tietoliikenneverkot ovat nurin, komentaja Goldberg sanoi hiljaa.

– Vie vuosikymmeniä saada ne kaikki korjattua, minä jatkoin. – Jos jostain siis saisi varaosia.

# # #

Siitä on nyt viikko, kun valot allamme sammuivat. Minä, lentoinsinööri Andrei Borisenko, olen nyt avaruusaseman koko miehistö.

Meille kävi pian selväksi, että emme pääsisi enää koskaan takaisin Maahan. Maasta ei kuulunut minkäänlaista radioliikennettä, ja ilman lennonjohdon ohjeita emme saisi Soyuz-laskeutumisalusta oikealle radalle. Me joko palaisimme ilmakehässä tai kimpoaisimme takaisin avaruuteen.

Kolmantena iltana aurinkomyrskyn jälkeen allemme ilmestyi jälleen valoja, punaisina lepattavia liekkejä. Aamun valjetessa näimme valtavien savupatsaiden nousevan suurimmista kaupungeista. Neljäntenä iltana koko maailma oli tulessa. Ihmiskunta oli tosiaan ollut vain kolmen aterian päässä anarkiasta.

Viidentenä aamuna huomasimme Yuin kadonneen. Lopulta tulin kurkistaneeksi ilmalukon sisäoven ikkunasta ja näin ulomman oven olevan auki avaruuteen.

Eilen löysin Goldbergin ruumiin leijumasta vessassa. Huhut amerikkalaisten astronauttien syanidipillereistä pitivät siis sittenkin paikkansa. Työnsin myös hänen ruumiinsa ilmalukkoon ja päästin sen ulos.

Kannan Soyuz-laskeutumisalukseen vettä ja säilykkeitä. Niitä mahtuu mukaan parisataa kiloa, koska olen lähdössä matkaan yksin. Todennäköisesti minä palan ilmakehässä tai tukehdun avaruudessa, mutta on pienenpieni mahdollisuus, että osun käsiohjauksella oikeaan kulmaan. Jos niin käy, toivottavasti satun laskeutumaan maahan enkä mereen.

Kunhan tulipalot ovat ensin sammuneet ja taistelut laantuneet. Minulla on aikaa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.