Sattumia

Elämä on usein sattuman kauppaa. Jos olisin syntynyt viikkoa aiemmin, olisin mennyt kouluun vuotta aiemmin, kansakouluun peruskoulun asemesta.

Toisin kuin kansakoulussa, peruskoulussa minun ei tarvinnut jo kuudennella luokalla, 13-vuotiaana päättää, jatkanko kaksivuotiseen kansalaiskouluun vai oppikouluun, joka jakautui keskikouluun ja lukioon. [Kuten moni kommentoija on todennut, tässä meni pieleen, valinta tehtiin jo neljännellä luokalla, 11-vuotiaana.]

Päätökseni lähteä Otaniemeen opiskelemaan ei ollut vuonna 1983 suinkaan itsestään selvä. Kuva: CC BY-SA 3.0 J-P Kärnä

Valinta kansalaiskoulun ja oppikoulun välillä olisi ollut kaikkea muuta kuin itsestään selvä, sillä oppikoulu oli maksullinen, ja myös koulukirjoista, koulumatkoista ja kouluruoasta joutui maksamaan. Arvosanani olivat alaluokilla kohtuulliset, mutta eivät mitenkään erityisen hyvät. Vanhempieni ylityöt ja kakkostyöt menivät arava-asuntolainen hoitamiseen.

Yläluokilla numerot alkoivat kuitenkin parantua, ja jatkoin lukioon. Lukiokin sujui hyvin, ja pian oli edessä päätös, lähteäkö opiskelemaan vai ei. Kotkalaisessa lukiossa opintojen ohjaus rajoittui opistotason opintoihin, aivan kuin yliopistoja ei olisi ollut olemassakaan.

Yliopistomaailma oli minulle täysin vieras. Päätöksen ratkaisi lopulta opintojen ohjaajan kirjahyllystä löytämäni Teknillisen korkeakoulun kurssiopas, josta löytyi muutama tietojenkäsittelyn opintojakso. Päätöstä helpotti 70-luvulla käyttöön otettu opintotukijärjestelmä. 80-luvun alun opintorahan, asumislisän ja opintolainan turvin uskalsin heittäytyä tuntemattomaan, ja hain ja pääsin Teknillisen korkeakoulun sähköosastolle. Tietojenkäsittelytekniikan osasto perustettiin vasta vuotta myöhemmin.

Edes opintolaina ei pelottanut, paljon, sillä me 60-luvulla syntyneet olimme tottuneet siihen, että korkea inflaatio helpottaa lainojen hoitoa. Ja 80-luvulla diplomi-insinöörin tutkinto oli työmarkkinoilla käypää valuuttaa.

Mutta, jos olisin joutunut ottamaan opintolainaa elämisen lisäksi lukukausimaksuihin, riski ja kynnys lähteä opiskelemaan olisi ollut korkeampi, paljon korkeampi. Entä jos en olisikaan selvinnyt yliopistossa, ja opinnot olisivat jääneet kesken. Entä jos en olisikaan saanut koulutusta vastaavaa työtä, jolla maksaisin ottamani lainat.

En opiskelupäätöstä tehdessäni tiennyt, miten kysyttyjä jo tekniikan ylioppilaat olivat 80-luvun työmarkkinoilla. Minulle kävi kuten monelle sen ajan teekkarille, työskentelystäni tuli päätoimista ja opiskelusta sivutoimista.

Opintoni venyivät, en tosiaankaan valmistunut suositusajassa. Sen sijaan opintolainani jäi pieneksi, enkä kuluttanut paljon opintorahaakaan. Elin opintotuen asemesta kirjoitus- ja luentopalkkioilla sekä palkkatuloilla, joista kaikista maksoin verot.

Viimein sain diplomityön valmiiksi ja väittelin lopulta myös tohtoriksi. Kaikki tämä edellytti kuitenkin kolmea asiaa: 1) Peruskoulua, joka mahdollisti koulunkäynnin niin pitkälle, että ymmärsin pitäväni opiskelusta; 2) Opintotukijärjestelmää, jonka turvin uskalsin lähteä opiskelemaan ilman kohtuutonta taloudellista riskiä; 3) Ilmaista opiskelua esiopetuksesta tohtoriksi asti.

Henkilökohtainen anekdootti on yleensä huono peruste politiikalle, mutta nämä kolme ovat hyvin pitkälle mahdollistaneet sen, kuka ja mikä minä nykyään olen. Ei siis mikään ihme, että kannatan kaikkia kolmea.

Tagged with: ,
2 comments on “Sattumia
  1. Aila Holopainen says:

    Kansakoulun jälkeen piti neljännen luokan jälkeen päättää pyrkiikö oppikouluun!

  2. anonyymi says:

    Unohtui neljäs kohta: opiskelut saivat kestää niin kauan kuin vain halusit. Olisi ollut erilainen opintie, jos “sivutoiminen” opiskelu olisi melko heti automaattisesti katkennut.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*