Kunniapataljoonan 3. komppanian 4. ryhmän ryhmänjohtajana

Joskus ihminen voi löytää itsensä keskeltä historiallisia tapahtumia. Oma osallisuus historiaan ja kuva itsestäni seisomassa Unioninkadulla odottamassa Urho Kekkosen arkkua rynnäkkökivääri selässä nousevat aina mieleen, kun Kekkosta muistellaan.

Kuoleman 30-vuotispäivän ja Maarit Tyrkön uuden kirjan vuoksi ajankohtainen UKK oli kiistämättä Suomen historian merkittävimpiä poliitikkoja. Nuoruudessani Suomella ei ollut tasavallan presidenttiä vaan Kekkonen. Urho Kekkosen henkilöllä oli myös ristiriitaisia piirteitä, ja ajan poliittinen kulttuuri keskittyi hänen ympärilleen. Käytännössä sekä hallituksen, eduskunnan että tiedotusvälineiden tuli nauttia Kekkosen luottamusta. Nykyisen perustuslain ja mediakulttuurin aikana vastaava yksinvaltaisuus ei onneksi ole enää mahdollista.

Kunniapataljoona

Me kunniapataljoonan jäsenet saimme muistoksi kiitoskortin pataljoonaa johtaneelta kenraalimajuri Erkki Rannikolta.

Suoritin syksyllä 1986 asepalvelustani Ilmavoimien teknillisessä koulussa Kuoreveden Hallissa, kun tieto Kekkosen kuolemasta saapui. Olin jäänyt koululle santsariksi, kouluttamaan kantahenkilökuntaa tietokoneiden käytössä.

Pian koululle tuli tieto, että Kekkonen saisi valtiolliset hautajaiset, jonka hautajaissaattoon kuuluisi kunniapataljoona, jossa olisi komppania kaikista kolmesta aselajista. Hallissa alkoi siis kiivas paraatimarssin harjoittelu. Ilmavoimien teknillisessä koulussa kyllä luettiin yötä myöten kokeisiin, mutta marssittiin lähinnä ruokalaan ja takaisin. Meille jaettiin jopa pistimet, joita oli ilmeisesti aiemmin pidetty meille liian vaarallisina. Taisi niitä aseeseen kiinnittäessä pari verinaarmua tullakin.

Pari päivää myöhemmin meidät kuljetettiin kasarmille Helsinkiin ja meille jaettiin valkoiseksi maalatut kypärät ja maalipurkit, yksi per tupa. Kypärien maalipinta kun ei kestänyt pientäkään kolhua, ja “reiät” piti paikata, ettei kunniapataljoona näyttäisi koinsyömältä. Keveitä valkoisesta muovista tehtyjä paraatikypäriä ei riittänyt kuin edustustehtävät tavallisesti hoitavalle Kaartin pataljoonan komppanialle, joka edusti kunniapataljoonassa maavoimia.

Omalta osaltani kypärä osoittautui ongelmaksi, sillä pääni on … kohtalaisen suuri (kokoa 62). Minulle ei löytynyt riittävän suurta valkoiseksi maalattua kypärää. Siksi varusvarastosta jouduttiin hakemaan “käytöstä poistettu soppakanuuna” ja maalaamaan se pikapikaa valkoiseksi. Siinä missä muiden kypärissä oli modernit (80-luvun mittapuulla) säädöt ja kiinnitykset, soppakanuunassa oli maailmansodan aikaiset nahkaremmit, joiden kokoa säädettiin solmuilla.

Se kypärä oli suuri jopa minulle, valtava, ja sain välittömästi lempinimen Calimero. Nahkaremmit myös joustivat, ja kypärä eli äksiiseissä omaa elämäänsä. Esimerkiksi kun käskettiin “katse vasempaan päin!”, kypärä lähti liikkeelle myöhemmin kuin pää, ja jatkoi matkaansa, kun pää pysähtyi. Näky oli lievästi sanottuna koominen.

Hautajaissaaton varrella olleet ystävät kuvasivat näkemäänsä näin: “Ensin tuli kypärä, sitten tuli lisää kypärää, ja lopulta tuli Kasvi”.

3. komppania

Kunniapataljoonan 3. komppanian suurin kypärä!

Lopulta seisoimme kuitenkin rivissä ja asennossa Unioninkadulla odottamassa Tuomiokirkossa tapahtuneen siunaustilaisuuden loppumista. Olimme paikalla hyvissä ajoin, mikä alkoi vähitellen tehdä kipeää. Rivit olivat tosiaan erittäin suorat, ja minä osuin katukiveyksen reunalle. Tasapainoilin kantapäiden varassa, enkä voinut siirtyä eteen enkä taakse. Sen sijaan huojuin ees-taas.

Viimein siunaustilaisuus päättyi, ja Kekkosen arkku kannettiin Tuomiokirkon Unioninkadun ovesta ulos. Kun arkku oli saatu sijoitettua ruumisautoon, ja kukkalaitteita kantaneet kadetit olivat järjestäytyneet omaksi komppaniakseen, ruumissaatto pääsi liikkeelle. Itse saatosta en muista juuri mitään, sillä keskityin marssimiseen. Hitaan Narvan surumarssin askellus on … hidas. Jalkaa ja kättä joutuu joka askelella roikottamaan pienen hetken ilmassa, ennen kuin ne voi laskea soittokunnan iskulla alas.

Erityisen haastavia olivat pysähdykset, ensin Presidentinlinnan edessä ja sitten Hietaniemessä. 3. komppaniaan asti ei nähnyt, missä kohtaa ruumisauto kulkee, ja meidän piti kuunnella soittokuntaa tarkasti, jotta osasimme kaikki pysähtyä samalla askelella.

Lopulta olimme Hietaniemen hautausmaalla ja järjestäydyimme odottamaan arkun maahanlaskua. Pokka oli kovilla, kun hautausmaalle saapuneet väkijoukot kommentoivat meitä. Eräskin pikkupoika ihmetteli selkäni takana isälleen mm. “Lentävätkö nuo puukot noiden pyssyjen piipuista?” Siis pistimet.

Rento meininki.

Paluumatkalla tunnelma oli bussissa jo hieman rennompi.

Lopulta maahanlasku oli ohi, ja pääsimme marssimaan pois. Bussi odotti meitä muutaman korttelin päässä, ja paluumatka Kuorevedelle alkoi.

Hetkeni historian siivillä oli ohi.

ukk-2

Tagged with:
2 comments on “Kunniapataljoonan 3. komppanian 4. ryhmän ryhmänjohtajana
  1. Örkki says:

    Ei niitä pistimiä liian vaarallisina pidetty, vaan liian houkuttelevina muistoesineinä.

  2. Ari Kivimäki says:

    Hei Jyrki,

    Kas vain, olemme olleet samassa porukassa! Itse edustin Ilmavoimien Viestikoulua ja tulimme mukaan tuohon porukkaan Tikkakoskelta. Samat ovat muistot.

    Ari Kivimäki
    IlmavVK II/86

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*