Politiikan ihmiskuvat

Kun olen viime vuosina seurannut sosiaali- ja työmarkkinapoliittista keskustelua, olen päätynyt siihen ajatukseen, että kiistojen ytimessä ovat ihmiskuvien erot, joiden taustalla on kysymys motivaatiosta. Ei ihme, jos keskustelijat eivät kohtaa, jos he puhuvat eri ihmisistä.

Ensimmäisen ihmiskuvan mukaan ihminen on talousteorioista tuttu oman etunsa tavoittelija, joka ei tee mitään, jos ei ole pakko. Ihmisen luontainen olotila on laiskuus. Hän vain syleksii kattoon eikä hae työtä, ellei hakematta jättämisestä rangaista. Hän ei vaivaudu parantamaan ammattitaitoaan, jos siitä ei jotenkin palkita.

Kun jotain tehdään ulkoisten tekijöiden vuoksi, esimerkiksi rahan saamiseksi tai rangaistuksen välttämiseksi, puhutaan ulkoisesta motivaatiosta.

Henkilöstöjohtamisen yhtenä haasteena on korvata ulkoinen motivaatio sisäisellä motivaatiolla. Tyne & Wear Archives & Museums, Flickr Commons.

Toisen ihmiskuvan mukaan ihmisen on autonominen toimija, joka pyrkii itse, aktiivisesti saavuttamaan arvostamiaan, itselleen mielekkäitä päämääriä ja innostuu tekemisestä itsestään ulkoisista palkkioista riippumatta. Tekemisen motiivi tulee siis ihmisestä itsestään, jolloin puhutaan sisäisestä motivaatiosta.

Vallitsevan käsityksen mukaan sisäisesti motivoitunut tekeminen on paljon tehokkaampaa ja  vähemmän rasittavaa kuin ulkoisesti motivoitu toiminta. Pakko on tunnetusti huono motivaattori sekä työhön että opiskeluun. Itse asiassa vahvasti sisäisesti motivoitunut työntekijä ei aina edes huomaa voimavarojensa loppuvan ennen uupumista.

Nämä ihmiskuvat ovat nähtävissä esimerkiksi keskustelussa aktiivimallista ja perustulosta. Aktiivimallin taustalla vaikuttaa ajatus ihmisestä laskelmoivana oman edun tavoittellijana, jota on aktivoitava päivärahaleikkauksilla, jotta hän vaivautuu hakemaan töitä tai opiskelemaan. Tämän ihmiskuvan näkökulmasta aktiivimalli on looginen, suorastaan välttämätön uudistus.

Vastaavasti perustulon vastustajien mielestä ihminen passivoituu, jos rahaa tulee jostain ilman vastiketta. Sen sijaan perustulon kannattajat uskovat perustulon turvaaman perustoimeentulon päinvastoin aktivoivan ihmistä. Kun ihmisen aika ei kulu tukibyrokratiaan eikä toimeentulon epävarmuus syö henkisiä voimavaroja, hän pystyy paremmin kehittämään itseään, yrittämään ja hakemaan työtä.

Totuus on todennäköisesti jossakin näiden kahden ihmiskuvan välillä. Esimerkiksi perustulon kannattajat ymmärtävät myös ulkoisen motivaation merkityksen. Yksi heidän argumenteistaan on se, että perustulossa työn tekeminen kannattaa aina myös taloudellisesti, toisin kuin nykyisessä silpputurvassa, jossa on aina ennen työn vastaanottamista varmistettava, miten se vaikuttaa eri tukiin.

Kumpi sitten on ihmiselle toimivampi vaihtoehto, perustulo vai vastikkeellinen sosiaaliturva? Tuomaristo neuvottelee edelleen. Suomen ensimmäisen perustulokokeilun ensimmäisen vuoden kokemusten perusteella työllistymisessä ei ollut ryhmien välillä eroa eli kumpikaan vaihtoehto ei työllistänyt pitkäaikaistyöttömiä toista paremmin. Sen sijaan perustuloa saaneet pitkäaikaistyöttömät voivat paremmin ja heillä oli vähemmän terveysongelmia kuin vertailuryhmällä. Ei ihan turha tulos sekään.

Perustulokokeilun järjestelyjä, etenkin otantaa on moitittu, ja tuloksia on vasta ensimmäisestä vuodesta. Joka tapauksessa jokainen voi miettiä tykönään, kumpi motivoi itseä paremmin, ulkoinen pakko vai sisäinen palo?

Tagged with: ,

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.